Observatorio maan alla

[Daison]

Minulta vei aikaa tajuta, miten vaimoni ja minä täydensimme toisiamme. Siinä missä vaimoni teki mahdottomasta mahdollista, minä tein mahdollisesta mahdotonta. Kun mahdollisuudet hupenivat silmissäni, käännyin sisäänpäin, kohti sielullista luostariani, jonka portit olivat aina seisoneet minulle avoimina. Monet olivat olleet retkeni sen luostarin puutarhassa, jossa hymyt kivettyivät ja tuhka peitti kulkureitit. Sen geometria, niin vahvasti kuin se minua puhuttelikin, ei millään auennut minulle – viisaalle se varmaankin edusti heppoista tangeerausta pythagoorisilla lakeuksilla. Aloin tajuta olevani suuruudenhullu, jonka paras sija elämässä olisi pysyttely sivummalla suutani aukaisematta. Olivathan toki monet sen minulle sanoneet, mutta heitä minä pidin vain kateellisina ja ymmärtämättöminä. Tai kuten ylimielisesti ilmaisin: mitättöminä juntinpökäleinä. Istuin penkillä ja oivalsin, että oikeastaan olin parhaimmillani juuri tässä, omien unieni olemattomissa, harmaissa maisemissa, joista vain minä olin tietoinen. En parhaalla tahdollanikaan olisi ollut valmis jättämään tätä hetkellisen seesteisyyden olotilaa, ellei vaimoni olisi juuri silloin kutsunut minua tutuilla, vaatimattomilla sanoilla: ”Ruoka on valmis.”