Käsinetaide

[Daison]

Jonkin verran ennen ihmiskunnan piirissä maailmanloppuna tunnettua tapahtumasarjaa, tuli eräs mieshenkilö Helsingin kaupungin Söörnäisissä kotonaan iltaa viettäessään ajatelleeksi niitä näitä, kuten hänellä niin usein oli tapana. Mies oli jo ikänsä puolesta eläkkeellä, omissa mietteissään hän tunsi jäähdyttelevänsä itseään tuonpuoleisen edellä. Mitä enemmän hän jäähdytteli, sen enemmän hän uskoi tuonpuoleiseen.

Miehellä oli tapana askarrella jotain pientä kivaa puusta ja kivestä. Hän vietti kodissaan pitkiä iltapuhteita näperrellen puisia ihmishahmoja ja eläimiäkin hän joskus teki, vaikka ihmiset kiinnostivat enemmän. Hänen kaivertamansa pienet ihmishahmot kävivät ostoksilla, kävelivät kadulla, ajelivat polkupyörällä ja ulkoiluttivat koiraa. Yksi hahmoista näytti kaivertavan puukollaan jotain puusta. Kun hahmot valmistuivat, mies asetti ne muutamiksi viikoiksi ikkunalaudalle, jossa ne saivat auringonvaloa ennen pitkää pimeää aikaa, joka niillä pian olisi edessään. Kivestä mies oli hionut ja valmistanut rasian, johon hän aikoi sijoittaa tekemänsä puiset hahmot.

Kun maailmanloppu sitten tuli, se oli suuri luonnonmullistus, joka hävitti koko ihmislajin maan päältä. Elämä oli useimmille muillekin eliöille pitkän aikaa mahdotonta. Jotkut elukat ja kasvit kumminkin selvisivät ja useamman vuosimiljoonan kuluessa kehittyi niin paljon ja niin monenlaisia otuksia ja ötököitä, ettei setäkään jaksa niin paljon valehdella, että niitä nyt tässä lyhyessä nettiin tarkoitetussa tarinassa alkaisi kuvailemaan. Riittää kun todetaan, että monimuotoisuutta piisasi.

Syntyi tietysti myös laji, joka mutatoitui sen verran, että alkoi käyttää aivojaan käsitteelliseen ajatteluun. Sen verran voin satuilla, että tätä lajia ei kenenkään tarvinnut karkottaa paratiisista, ne tekivät sen itse. Järjen käyttö on luultavasti enemmän kuin kaksiteräinen miekka, olkoonkin, että puheena oleva laji ei ollut vielä miekan valmistusta ja käyttöä omaksunut siinä kehityksensä vaiheessa, josta nyt ajattelin kertoa.

Joka tapauksessa laji vietti elämää aika luonnonmukaisesti, mutta ilmaston viileneminen saattoi sen uusien haasteitten ääreen. Laji hakeutui elämään luolissa, se alkoi käyttää tulta lämmittelyyn, sillä räkätauti vaati veronsa. Luolissa oli heikko ilmanvaihto ja pahasti kajahtelevat sisätilat, mutta en minä nyt siitä. Pääasia oli, että ilmasto muuttui kylmäksi ja lämmitys oli tarpeen.

Sattui sitten niin, että tämän lajin, kutsuttakoon sitä lajia vaikka käsineellisiksi, kahta eri sukupuolta olevat yksilöt kohtasivat toisensa ja perustivat perheen. He suorittivat luolanvaltauksen. Turilaskarhu sai luopua luolastaan ja taljastaan. Sen sijaan käsineellisille seurasi monta onnentäyteistä vuotta. Jälkeläiset kajauttelivat ääntään luolassa, niin että ehtimiseen saivat onnelliset vanhemmat niitä olla hyssyttelemässä.

Perheen pää löysi joku päivä jostain toisesta luolasta onkalon, jossa oli kivinen, sileäksi hiottu rasia. Kun sitä rasiaa oli muutamia kertoja varuilta hakattu kivenmurikoilla eikä mitään hyökkäystä ollut seurannut, se oli raahattu kotiluolan koristeeksi. Vuosia sitä palvottiin kuin pyhää esinettä, pyyhittiin noet sen päältä ja joskus ihan vedellä voideltiin. Sitten kerran kun vanhempien silmä vältti, onnistui eräs mukuloista avaamaan rasian kannen. Tukkapöllyltä ja selkäsaunalta vältyttiin, koska rasian sisältä löytyi hauskoja vaikkakin syötäväksi kelpaamattomia esineitä. Siellä olivat nimittäin ne Söörnäisten ukon näpertelemät ihmishahmot. Käsineelliset, jotka eivät tienneet ihmisistä sen enempää kuin polkupyöristä, ihmettelivät moneen kertaan pieniä esineitä, jotka näyttivät eläviltä, mutta taisivat olla jotain outoa, merkillisen tuoksuista puuta. Käsineelliset eivät ymmärtäneet, miten jollakin oli ollut varaa käyttää polttopuita tuollaiseen tarkoitukseen. Ne kuitenkin arvelivat, että säilytetään ne nyt vaikka lapsille katseltaviksi. Mieluummin niitä katselee kuin petoelukoitten raateluhampaita ja kalojen uimarakkoja.

No, sitten tuli kylmä talvi ja ruuan saanti hankaloitui. Luolan suu peittyi melkein kokonaan lumeen, mutta ei siellä ilman lämmitystä silti pärjännyt. Polttopuut olivat tarpeen. Kaiken huipuksi pesueen emäntä sairastui kuumeeseen ja tultiin siihen pisteeseen, että koko joukon elämänmuoto oli katkolla. Uros ohjeisti perhettään poissaolonsa ajaksi ja laittautui taipaleelle. Sen oli löydettävä syötävää ja polttopuuta, muuten ei luolassaolijoille hyvä heiluisi.

Kun urho oli ollut poissa jo melkein viikon päivät, kävi tilanne luolassa sietämättömäksi. Ruuat oli syöty, emo oli sairas ja pennut kitisivät kylmyydestä niin etteivät jaksaneet edes tapella. Viimeisenä oljenkortena poltettiin puiset olennot, että edes pienet lämmöt saataisiin. Muinaisen koivupuun tuoksu toimi lääkkeen tavoin emoon, joka ei ilmeisesti ainakaan sen suunnan allergiasta kärsinyt.

Seuraavana päivänä kuului luolan ulkopuolelta tuttu köhiminen, kun urho saapui riistaa ja polttopuuta mukanaan takaisin kotiin. Eukko tervehtyi, lapset alkoivat taas nahistella ja kiljua keskenään ja onni palasi kalseaan luolaan. Jossain vaiheessa urho sai kuulla, että pienet puuhahmot oli tällä välin poltettu, mutta tärkeintä oli, että kaikilla oli henkikulta tallella.

Sitten kesemmällä urho hankkiutui usein pitemmille ravinnonhakuretkille. Se yöpyi luolissa, jotka vaikuttivat turvallisilta. Yhtenä rankkasadepäivänä se vietti koko päivän luolassa, ettei olisi vilustunut metsästäessä. Luolan periltä löytyi tila, jossa oli seinillä punaisia jälkiä. Niissä oli leveä soikea alue, josta sojotti viiruja. Mutta ei sojottanut joka suuntaan. Ei, mitä te kuvittelitte? Eikä kun ne olivat kämmenenjälkiä aikaisemmalta kivikaudelta. Käsineellisten kädet eivät olleet ihan samanlaiset, mutta vielä loitommalta urho löysi kuvia, joissa oli hahmoja, jotka muistuttivat niitä puisia hahmoja. Ne näyttivät metsästävän joitain oudonnäköisiä elukoita. Koko päivän urho mietti mistä oikein oli kysymys. Yölläkin se heräsi luolassa ajattelemaan niitä merkkejä luolan seinämässä. Se vertasi niitä merkkejä niihin puisiin hahmoihin ja jossain vaiheessa se äkkäsi, että kyseessä oli ympäröivän todellisuuden tallenne! Toisaalta se ymmärsi, että se todellisuus oli ollut olemassa niin kauan sitten, ettei siitä enää ollut mitään jäljellä. Ei muuta kuin nuo kuvat.

Aamulla urho huomasi sateen lakanneen. Luonto luolan ulkopuolella tuoksui siltä miltä se siihen maailmanaikaan tuoksui sateen jälkeen. Hyvä tuoksu se oli. Kutsui metsälle. Mutta nyt urho oli päättänyt ryhtyä luolamaalariksi.

Noin luolassa asuvaksi olennoksi tämä käsineellinen urho oli nopea hoksaamaan asioita. Se sekoitti itse samantapaista väriainetta, mitä luolan seinillä kuvissa oli ja alkoi maalata oman todellisuutensa kuvaa. Se piirsi kuvaa eukostaan ja itsestään ja pennuistaan. Tärkeätä oli ruumiinosien ja perheenjäsenten määrä, itse kuvan täsmällisyys ei tuntunut tärkeältä. Sillä tuskinpa missään oli ollut ihan sen näköisiä olentoja kuin niissä luolan seinän maalauksissa tai mitä ne puiset hahmot olivat kuvanneet. Ne olivat vain yrityksiä tallentaa sitä maailmaa, jossa olennot olivat eläneet. Niinpä urho töhersi kuvia olennoista, joilla oli iso, pyöreä pää, tuntosarvet, silmät ja suu, korvatkin jonkinmoiset. Ja tärkeätä olivat kädet, joita peittivät kuin leveät, panssarisuomuiset käsineet, jotka ulottuivat etäälle käsivarsien päälle.