Haades ja Persefoneia

[Daison]

Minun kehoni on hiljainen ruuhi, yhdestä puusta onnennettu, koverrettu, jos ymmärrät. Ruuheeni mahtuu kaksi minua, se joka olen ja se, joka olisin voinut olla.
Minä lähden matkaan. Melon itseäni pitkin Lethen virtaa, rantaudun Haadeen ja Persefoneian maille. Eikä kumpikaan minusta tiedä mistä olen tänne tullut tai miksi.
Rannalla kohtaan elämäni ja kuolemani ihmisen: itseni. Tunnistamme molemmat toisemme, vaikka emme ole koskaan tavanneet toisiamme.
Halaamme toisiamme kuin itseämme. Mutta emme me yhteen sulaudu, se olisi erehdys, se on meille itsestään selvää. Olemme kumpikin minä. Olemme Haades ja Persefoneia.
Meitä odottaa rannaton meri, maailman ääriä myöten. Lähdemme matkaan yhdessä ja erikseen, samalla ruuhella, kaksi matkustajaa ja pioneeria.
Merestä nousevat esiin oudot kalat ja liskot, meille kuin veljet ja siskot. Yllämme liitävät pilvet ja albatrossit, aurinko tuulee ja vettä sataa. Mainingit kuljettavat meitä. Niitten takaa näkyy vain merta.
Päiviä, viikkoja vietämme ruuhemme sylissä, toistemme sylissä, meren sylissä. Syömme lentokaloja ja juomme sadevettä. Paahdumme auringossa, yöllä tähdet välkkyvät meille jotain sanoakseen ja kuu katselee meitä kuin yhteinen äitimme lapsiaan, joista toinen jäi häneltä iäksi näkemättä. Kaipaamme äitiämme, isäämme myös, mutta olemme silti onnelliset yhdessä, lopultakin yhdessä.
Päivisin minä kerron maailmasta, josta olen tullut ja sinä maailmasta, jossa minua odotit. Leikimme peiliä, teemme kumpikin samat liikkeet. Kerrot minulle Lethen virran peileistä, jotka saavat ihmiset unohtamaan keitä he olivat olleet. Minä sanon muistavani kaiken, vaikka tiedän ettei se voi olla totta. Sinä naurat ja väität vastaan, sanot ettei kukaan voi kaikkea muistaa, että muistillakin on rajansa. Sanot, että muistot ovat tarpeen vain silloin kun niitä tarvitsee, sen vuoksi useimmat muistot haihtuvat merkityksettömyyttään. Sanot, etten mitenkään voisi muistaa kaikkia maininkeja tämän matkan aikana ja että tämä matka on sentään tuonut meidät maailman äärille muutamissa viikoissa.
Sää kylmenee, taivas näyttää tummentuvan. Maininkeja värisyttää sama tuuli kuin meitä. Katselemme toisiamme ruuhen eri nurkista, sinä kokasta, minä perästä. Hiuksesi ovat märät, meri kastelee niitä kylmällä, suolaisella vedellä. Äkkiä huomaan vedessä levää, sellaista, jota rannoilla kasvaa. Olemme saapumassa perille jonnekin, ehkä putoamme maailman laidalta tyhjyyteen. Huolestumme, tarraudumme toisiimme. Tyrskyt iskevät ruuhen laitoihin, taivas tummenee, silmät ammollaan kiitävät ohitsemme myrskylinnut. Alkaa valkoinen, vihainen sade, jota salamat lietsovat. Sataa rakeita, sykerrymme toinen toisemme suojaksi. Ihmettelen, kun sinäkin suojaat minua. Ruuhi keikahtaa ympäri, näen vellovan veden sisältäpäin. Sinä ohjaat minut pintaan, pyrimme kohti ruuhta, joka kuitenkin tempautuu myrskyn viemänä kauemmas. Salaman loisteessa näen miten ruuhi murskautuu törmätessään mustaan, jyrkkäreunaiseen saareen. Ponnistamme voimamme. Yritämme päästä saaren suojiin. Mutta myrsky tempaa meidät toiseen suuntaan. Näen edessäni kohoavan suuremman saaren. Ja pian antaudun rantatyrskyjen vietäväksi.
Herään siihen, kun rantaan lankeavat mainingit nostavat minut hietikolle. Uusi päivä on valjennut. Myrsky on ohi. Köhin keuhkoistani vettä. Kohotan päätäni. Rantahietikolla sinä istut uupuneena ja tajuat minun saapuneen. Sinä naurat ja itket, ojennat kättäsi minua kohti. Raskaasti huohottaen pääsen liikkeelle. Hoipertelen luoksesi kömpelösti. Me halaamme toisiamme, nimitämme toisiamme siskoksi ja veljeksi. Se lienee lähinnä totuutta, jos ymmärrät.