Kesätekarit

[Daison]

Animo oli eläkkeellä. Hän ei ollut entinen rikostutkija. Rikokset eivät häntä kiinnostaneet, ylipäätään harvemmin löytyi mitään, mikä olisi enää jaksanut herättää Animossa mielenkiinnon väreitä. Monenlaista kremppaa ja yskähtelyä riitti, oma elämä tuntui moneen kertaan nähdyltä kuin englantilainen laatusarja tv:n alkuillassa.

Kerrostalossa kuului kaikenlaisia joutavia hälyääniä. Ulkona näkyi samankaltaisia näkymiä: ohihurahtavia autoja, lintuja, pilviä – eli harvemmin mitään mainittavaa.

Animo keitti kahvit ja söi pullaa, jota oli leiponut nelisen päivää sitten. Hän leipoi usein perjantaisin. Oli sitten viikonloppuna mitä nauttia kahvin kanssa. Kahvitellessaan pöydän ääressä hän lueskeli Apu-lehteä. Nitrodisko-niminen vitsiosio saattoi joskus naurattaa. Hän ei viitsinyt lopettaa lehden tilausta, elämässä oli niin vähän odotettavaa.

Kadulle talon viereen pysähtyi ambulanssi. Valot välähtelivät, mutta sireeni ei soinut. Kaksi hoitajaa, mies ja nainen kiiruhtivat rappukäytävään paarien kanssa. Myöhemmin paikalle saapuivat poliisit.

* * * *

Keskiviikkona Animo luki sanomalehdestä, että siinä talossa, jossa hän asui, oli kuollut joku ihminen. Poliisit epäilivät henkirikosta. Animo ajatteli henkirikollisten menneen väärään asuntoon. Hän olisi tarjonnut niille pullakahvit ja lukenut muutaman vanhan vitsin Nitrodiskosta. Joskus Animo muisti, milloin ja keneltä oli jonkin vitsin kuullut. Siitä ei vain voinut olla varma, kuuliko sen silloin ensimmäisen kerran.

* * * *

Torstaina soi ovikello. Ovella oli pari henkilöä. Animo katseli heitä vaiviintuneena. Nainen kertoi nimekseen Kuultola-Pondichéry, rikosetsivä. Mies oli nimeltään Lapinkainen, hän nosti Animolle Apu-lehden, joka oli pudonnut postiluukusta. Animo ajatteli, ettei noille kahvia viitsisi keittää, kun hän leipoisi pullaakin vasta huomenna.

– Kyllä minä tunsin sen syytetyn! Animo valehteli poliiseille. Eikä kun sen murhatun, hän sitten korjasi.

– Mutta kuulkaa kun minulla on nyt juuri kova kiire, pitäisi käydä lääkärissä ja olen odottanut sitä aikaa jo kauan aikaa, niin että ei tässä oikein olisi aikaakaan...

Poliisit joutuivat teeskentelemään kiinnostunutta, sillä juuri kukaan talossa ei tuntenut murhattua miestä, joka oli löydetty asunnostaan naapureitten valitettua hajusta. Kuultola-Pondichéry arvasi, ettei mummo mitään tiennyt, mutta hänen oli virkansa puolesta kuultava hänen lausuntonsa, vaikka heti ensisilmäyksellä vaikutti siltä että mummo vain vedätti poliiseja ja halusi tarjota heille elämäntarinansa pullakahvien kera.

* * * *

Perjantaina Animo leipoi pullat valmiiksi jo aamulla. Pullantuoksu, joka oli kieltämättä houkutteleva, otti vastaan etsivät, jotka tulivat paikalle ennen puolta päivää päästäkseen ajoissa viikonlopun viettoon. He söivät kumpikin kaksi pullaa ja joivat kolme kupillista kahvia kuunnellessaan Animon joutavia löpinöitä, jotka eivät tuntuneet liittyvän kuolleeseen naapuriin nimeksikään. Itse asiassa Animo ei edes tiennyt naapurinsa nimeä, kertoi vain tavanneensa häntä roskia viedessään ja pari kertaa pyykkituvassa. Kerran he olivat muka päivitelleet sitä miten ihmiset eivät tule pyykille, vaikka ovat varanneet vuoron, niin että toiset joutuvat sitten odottamaan turhan takia. Sitten Animo kysyi, olivatko poliisit saaneet selville mitä naapurin kissalle oli tapahtunut. Se kun aina niin veikeästi katseli naapurin ikkunalaudalta ohikulkijoita. Animo oli jo aikeissa ruveta lukemaan Nitrodiskosta kissa-aiheista vitsiä, jota hän piti varsin onnistuneena, kun Kuultola-Pondichéry tylysti huomautti, ettei vainajan asunnosta löytynyt kissaa eikä kissan hiekkalaatikkoa, ei kissan ruokia eikä muutakaan kissaan viittaavaa.

– Ei edes vesikuppia, Kuultola-Pondichéry lausahti happamasti ja katseli Animoa kuin halvanpuoleista makkaraa.

– No, jos se oli jonkun toisen kissa, Animo mutisi, kun ei muutakaan keksinyt.

Kuultola-Pondichéry maiskautti suutaan merkitsevästi ja nousi seisaalleen. Lapinkainen nousi myös ja kiitti pullakahveista. Sanoi, että ihan tuli lapsuudenkoti mieleen, miten isällä oli tapana leipoa viikonlopuksi. Kuultola-Pondichéry, joka oli selvästi virkaintoisempi kuin Lapinkainen, vilkaisi oudoksuen työpariaan. Poliisien poistuttua rappukäytävään Animo alkoi korjata kuppeja kahvipöydästä ja tunsi tutun vihlaisun kyljessään. Vuosien tylsä työnteko siellä muistutteli itsestään. Kun ei edes miestä ollut tullut hankittua, vaikka toisinaan olisi niin mieli tehnyt.

* * * *

Sunnuntaina Animo läksi käymään kävelyllä ihan muuten vain. Oli raikas sää ja ulkoilu oli aina häntä virkistänyt.

Kaupungilla kulkiessaan Animo kohtasi naapurinsa, joka asui samassa rappukäytävässä. Nainen oli suunnilleen Animon ikäinen. Joskus he olivat vaihtaneet muutaman sanankin, itse asiassa juuri tämän naisen kanssa Animo oli päivitellyt pyykkituvassa, vaikka poliiseille väittikin haastelleensa tulevan vainajan kanssa. Nyt nainen lähestyi Animoa kiinnostuneena kuulemaan, mitä poliisit olivat hänelle sanoneet.

Animo kertoi, että oli kutsunut poliisit pullakahveille, hän kun oli juuri paistanut pullaa. Naapuri sanoi sitä nuorempaa etsivää ihan kiinnostavan näköiseksi. Animo vastasi, ettei ollut miettinyt sellaisia enää pitkään aikaan. Mutta totesi sitten, että miksikäs ei. Äkkiä Animo sai päähänsä leipoa pullaa pakkaseen, niin että sitä voisi sitten tarvittaessa tarjota Lepinkäiselle vai mikä Lapinkainen se nyt oli, jos sattuisi tulemaan uudelleen.

– Vaikka mitäpäs asiaa niillä enää minulle olisikaan... Animo lausahti hapuillen jotain ajatuksen tapaista, kun hän äkkiä huomasi naapurinsa palttoonkauluksessa kissankarvan. Tarkemmin katsoen niitä oli useampia. Silloin Animo muisti sepittämänsä kuvauksen kissasta, joka velmusti katseli ikkunalaudalta kadulla kulkijoita. Hän tajusi todellakin nähneensä kissan ja se kissa saattoi tosiaankin olla kuolleen naapurin ikkunalaudalla. Ja kun kerran poliisit sanoivat, ettei asunnossa näkynyt merkkejä kissasta, olisiko kissa voinut olla jonkun toisen? Vai olisiko vainaja antanut kissansa tälle naapurille, jonka palttoonkaulukseen kissa oli karvojaan jättänyt?

Naapuri seurasi Animon katsetta jännittyneenä, mutta ei sanonut mitään. Silloin Animo tajusi, että nainen pelkäsi. Hänellä ehkä olikin jotain tekemistä naapurinsa kuoleman kanssa. Ja nyt nainen tajusi, että Animo olisi kenties sittenkin huomannut jotakin ja niinhän hän tosiaan olikin huomannut, mikä aiheutti jossain määrin kauhistuttavan tilanteen.

– Mutta eihän kukaan ketään kissan takia tappaisi... Animo ajatteli ja taisi pyöräyttää päätään.

– Mitä te ajattelitte? naapuri kysyi Animolta.

– Noh, sitä nuorta poliisia, Animo vastasi, eikä hän tällä kertaa yksinomaan valehdellut.

* * * *

Maanantaiaamuna Kuultola-Pondichéry ja Lapinkainen tulivat uudelleen tapaamaan ihmisiä, joitten asunto sijaitsi saman rappukäytävän varressa kuin Animon. Animo kuuli ovikellojen äänen ja oli jo etukäteen hyvillään, että oli leiponut sunnuntai-iltana pakkaseen pullaa vierasvaraksi.

Hetkisen kuluttua kadulle ilmestyi mustamaija. Kaksi poliisia asteli päättäväisesti rappukäytävään. Animo kuuli, miten he menivät ylemmäs, niille nurkille, missä vainaja asui. Rappukäytävästä kuului valitusta. Naisen itkua ja anelua. Miespoliisin rauhoitteleva ääni, josta huokui syvempi, hallitseva voima. Animo tunnisti naisen äänen. Se oli sama naapuri, jonka hän oli kävelyllä tavannut. Kissapalttoo-nainen.

Pian häntä vietiin raudoissa mustaanmaijaan. Mitähän kissalle tapahtuisi, Animo tuumiskeli. Vietäisiinkö sekin häkissä pois? Ja mistä koko jutussa oikein oli kysymys? Oliko niille tullut riitaa kissasta? Ovikello soi.

Ovella oli tietenkin Lapinkainen. Animo kertoi paistaneensa eilen pullaa, niin että jos inspehtoorille eilinen käntty kelpaisi, niin sopisi nyt tulla, jos ei ihan hevosen selässä olla...?

Lapinkaiselle kelpasi. Hän oli kyllä neljännesvuosisadan nuorempi kuin Animo, mutta asepalveluksensa hän oli suorittanut Suomenlahden hylkeenpyyntipatterissa, joten tällaiset saaliit olivat hänelle tuttuja jo nuoruusvuosilta. Voisin kertoa lukijalle siitä miten Animo riisui esiliinansa, otti silmälasit päästään ja laittoi ne kirjahyllyn alalauteille Suomen lipun viereen, mutta käyttäköön lukijan mielikuvitustaan, sitä vartenhan se on hänelle annettu.

LOPPU