Eräänä päivänä

[Daison]

Eräänä päivänä huomasin menneeni liian pitkälle. Pysähdyin. Katselin ympärilleni olivatko muut huomanneet. Ketään ei näkynyt. Yritin selittää asian itseni kannalta parhain päin. Ajattelin, että onhan kaikella toiminnallani syynsä. Asiaa puntaroituani - siihen ei mennyt pitkään - tajusin, etteivät syyni olleet lainkaan riittävät. Oli turha koettaa keksiä selityksiä, olin vain mennyt liian pitkälle ja se siitä. Olisiko minun pitänyt katua? Katselin sisimpääni, enkä huomannut sielläkään ketään. Ontot holvit kajahtelivat hiljaista tyhjyyttään. Varoin katselemasta sisimpääni liian pitkään, se olisi todennäköisesti romahduttanut maailmankuvani. Itsesuojeluvaisto neuvoi minua olemaan kuin en olisikaan. Omatunto kehotti menemään esittämään anteeksipyynnöt, en vain tiennyt kenelle ne olisin esittänyt. Tai tiesinhän minä, mutta kieltäydyin ajattelemasta sitä. Aloin kallistua sille kannalle, että kyseessä oli jotakin joka kieltämättä oli tapahtunut. Oli kuitenkin epävarmaa oliko kukaan muu sitä huomannut. Ajattelin, että jos minä olin ainoa, joka tiesi minun menneen liian pitkälle, voisin tarvittaessa selittää asian, voisin kertoa, että kappas vain, enpäs ole tuota huomannutkaan, kukahan senkin on mennyt tekemään. Ja jos jotenkin voitaisiin osoittaa, että minä juuri olin syyllistynyt asiaan, voisin aina väittää, että olin tehnyt sen kokonaan huomaamattani ja kun nyt tiesin asiasta, pahoittelisin tapahtunutta. Siihen saakka kun näin tapahtuisi, painaisin asia villaisella. Kaikki saisi luvan jatkua kuten tähänkin saakka. Minun oli kuitenkin pidettävä itse omia puoliani, kukapa muukaan minun puoliani pitäisi.

[Daison]

Eräänä päivänä oli niin tuulista, että vaikka vietettiin alkukesää, päätin pysytellä sisätiloissa. Päivän mittaan aloin kuitenkin tuntea ahdistusta. Seinät sulkivat minut sisään kuin tuijottamaan valkoista paperiarkkia, jolle minun olisi pitänyt laatia vastine selvityspyyntöön, joka oli jäänyt minulle hämäräksi. Kello raksutti seinällä vaikka sen patterit olivat lopussa. Toukat järsivät tiilitaloni seinähirsiä ja minusta kuulosti kuin katosta olisi tipahdellut vettä, mutta en saanut selville mistä kohti. "Tästä on lähdettävä", minä sanoin, enkä kuitenkaan tiennyt mitä sillä tarkoitin. Istuin nojatuolissani kuin kiinnisidottuna. Onneksi ei tullut tarvetta piipahtaa vessassa. Jossain puolenpäivän hetken jälkeen minä nukahdin. Kun heräsin, teki mieleni kahvia. Valmistin sitä puoli pannullista. Kahvin tippuessa aloin selvitellä hiuksiani. Hämmästyin kun löysin päänahastani suuria kärpäsen toukkia. Tajusin huojentuneena, että eivät ne toukat taloni seinähirsiä järsineetkään. Ja tuskinpa katostakaan vettä tippui. Ehkä minä vain odottelin sopivaa ajankohtaa kahvitteluun. Huomasin kellon seisovan kuten ennenkin eikä mitään selvityspyyntöä löytynyt keittiön pöydällä läsöttävien mainospostikasojen joukossa.

[Daison]

Eräänä päivänä hautuumaan ohi kävellessäni huomasin papin seisovan linja-autopysäkillä. Mieleeni tulvahti epämääräisellä tavalla lämmin tunne. Toisaalta saattoi siihen sisältyä jotain kalseaakin. Vaistomaisesti kouraisin haaruksiani tarkastaakseni olinko kussut housuuni. Kuivaa oli vaikka hiki vähän hajahti. Raamattu, minä ajattelin. Mitähän tuo pappi vastaisi, jos kysyisin häneltä, ketä Raamatun henkilöä minä muistutan? Ohikiitävän hetken kävin läpi Raamatun henkilögalleriaa, mutta sitten älysin, että pappi vastaisi tietysti, että minä olin toinen niistä pahantekijöistä, jotka ristiinnaulittiin samalla kuin Jeesus. Koska tämä vastaus tuntui aika haljulta, etenkin, koska tajusin sen heijastelevan sitä vastausta, jonka saisin asiaa papilta tiedustellessani, annoin potentiaalisen armon tulla itselleni. Annoin papin jatkaa ja sanoa, että minusta itsestäni riippuu kummalla puolella Vapahtajaa minä roikun. Minusta se oli viisas vastaus - ja sitä paitsi aika hauskasti muotoiltu. Ajattelin, että mihin tässä nyt sitten pappeja tarvitsee, kun voi itsekin tehtailla noin viisaita vastauksia.

[Daison]

Olin lukenut jonkin verran kirjallisuutta, mikä oli minulle aivan uutta. Eräänä päivänä lukeminen ei enää maistunut. Aivotkin toivoivat hiljaisuutta. Lopetin lukemisen ja ilman vähääkään katkeruutta, keräsin kirjat ja kannoin ne pois. Ajattelin että jotakin muutakin välillä kai ihminen tehdä vois. Seisahduin kävellessäni keskelle eteistäni ja katselin jonnekin vain enkä minnekään. Kuin työni tehneenä tuijotin suljetuin silmin kuvia takana filmin ja hiljaa hengitin. Jokin on lopussa, tajusin. Istahdin pöydän ääreen ja tajuamiseni ylös kirjoitin.