Rentoa meininkiä Helsingissä

[Daison]

Saavuttuani Kauppatorille suuntasin omenakauppiaan luo. Ostin muutaman mehevännäköisen omenan. Omenat hymyilivät minulle punaposkisina. Sujautin ne ostoskoriin, jota kannoin mukanani. Sitten kävelin arvokkaan hyväntuulisesti Korkeasaaren lautalle, joka oli piakkoin lähdössä. Ostin lipun ja nousin kyytiin. Lautta irtautui satamasta, aurinko paistoi, lokit kirkuivat ja meri lainehti, kuten sen tapana on. Matkan aikana pääni tipahti mereen, kalojen seuraan. Hopeakylkiset kalat välkehtivät auringon kilossa – sen vuoksi niitä kutsuttiinkin kilohaileiksi. Vähän ennen kuin saavuimme Korkeasaaren satamaan pääni ponnahti merestä takaisin olkapäitteni väliin. Tämä tapahtuma aiheutti kanssamatkustajissa tuntemuksia, joita en viitsi ruveta tarkemmin kuvailemaan. Sitä paitsi toisen ihmisen sisäistä maailmaa on niin vaikea kenenkään muun ryhtyä arvailemaan.

”Parasta on kun menen ruokkimaan mongolian villiaaseja”, minä ajattelin. Olin pitänyt niistä eläimistä siitä hetkestä lähtien, kun niitä muutama vuosi aikaisemmin näin. Vastaani loikki kenguru, mutta en antanut sille omenaa. Vähemmän pitkämielisen näköinen vartija seurasi katseellaan kun kuljin hänen ohitseen omenakori kädessäni. Sain kuitenkin aasit ruokittua huomiota herättämättä. Ne alkoivat kai tottua minuun, sillä ne keskittyivät tällä kertaa enemmän omeniin kuin vakosamettisen klubitakkini hihoihin. Tosin kun yritin taputtaa niitä turvalle, ne vetäytyivät etäämmäs. Olin varmaan niitten mielestä liian tuttavallinen. Riikinkukko sentään esitteli minulle pyrstösulkiaan. En viitsinyt jäädä pitemmäksi aikaa Korkeasaareen, sillä minulla oli vielä koko päivä aikaa luuhata ympäriinsä.

Kauppatorille saavuttuani minulla oli jotenkin tyhjä olo. Päätin nauttia munkkikahvit rumassa teltassa, joita torilla oli vieri vieressä. Kahvitellessani sain kuulla matkailijoitten vieraskielistä puhetta. Röyhkeä lokki kävi vohkimassa munkinpalan japanilaisen naisen kädestä. Tapaus sai aikaan pienen kohahduksen vaikka ilmiö olikin ihan tavallinen. Minua tuli jututtamaan ystävällisen näköinen nainen, joka englanninkielellä pyysi minua ottamaan itsestään valokuvan. Hän halusi kuvaan taustaksi Korkeasaaren lautat. Minä huomautin, että vastavalo jättää naaman tummaksi, mutta nainen vain hymyili ja sanoi että mitäpä tuosta. Englanniksi.

Sitten jatkoin matkaani siihen suuntaan missä on eräs ruokaravintola, jossa on kohtuulliset hinnat. Matkalla eräs nuorehko nainen käveli minua kohti, kompastui ja mätkähti jalkakäytävälle. Hän älähti aika teatraalisesti, joten en sotkeutunut asiaan, vaikka nainen jäi voivottelemaan perääni. Joku keski-ikäinen äijä siihen kiiruhti, ehkä hän menetti lompakkonsa tai mistäpä sen tietää. Ohitseni kuljeksi vanhoja rakennuksia, jotka olivat jo aikansa kumarrelleet vastaantulijoille. Nyt ne vain katselivat kaikkea ilmeettöminä ja omasta mielestään arvokkaan näköisinä.

Ravintola sijaitsi halvalla alueella, mutta sillä oli tietynlaista kulttimainetta. Menin sisään ja asetuin sivupöytään, jonne oitis tuotiin tuoppi olutta. Tilasin myös jotain syötävää, olisiko ollut sipulipihvi. Tässä ravintolassa ei tarjoiltu ranskalaisia perunoita, mitä pidettiin kultivoituneena. Joku jannu soitteli pianolla mitä lie soitellut, vaimeaa, huomaamatonta pimputtelua.

Syödessäni huomasin miten eräs tumma nainen katseli minua pitkään kuin olisi ahminut minua. Ehkä hänellä olikin nälkä? Juodessani toista olutta aloin röyhtäillä, mutta nainen vain vilkuili minua ahnaasti. Kutsuin hänet pöytääni ja tarjosin hänelle punaista makeaa viininlitkua, jota Välimeren alueen ihmiset olivat latkineet satoja vuosia ja vielä vain sitä oli jäljellä. Nainen kertoi olevansa espanjalainen. Hän kaipasi älykästä seuraa. Kysyin miksi hän minua katseli. Nainen pyöritteli sormenpäätään lasinsa reunalla ja katseli minua arvioivasti. Kerroin hänelle aamupäivästäni, kun pöytään ilmestyi eräs puolituttu herra, joka pyysi saada tarjota meille juotavaa. Suostuimme tähän kernaasti. Vihjaisin naiselle, että kyseinen varakas herra tunnetaan säkenöivästä älystään.

Kun he olivat poistuneet istuin hetken aikaa yksin. Minulla ei ollut tapana tupakoida, enkä aloittanut nytkään sellaista terveydelle haitallista tapaa. Istuttuani pöydässäni vielä tunnin tai pari liittyi seuraani muutama henkilö, puolituttuja hekin, en edes muistanut keitä he olivat, mutta jotenkin heidät tunnistin kumminkin. Ainakin jonkun heistä. Meille sukeutui oikein mukava keskustelu, sellainen, josta ei jää mieleen mitään yksityiskohtia tai johtoajatuksia, sellainen rattoisa yhdessäolon hetki, jollaista ihminen nykyään niin kaipaa.

Illan tultua ravintola alkoi täyttyä, jostain syystä aika moni halusi sinä iltana einehtiä juuri siellä. Minäkin tilasin lämpimän voileivän ja muutaman oluen. Rupatteluumme liittyi uutta väkeä, jotka olivat joko tuttuja minulle entuudestaan tai sitten tulivat tutuiksi siinä istuskellessa.

Olin nauttinut varmaan kymmenkunta olutta, kun ravintola äkkiä tyhjeni. Olin hetken aikaa ainut asiakas. Ulkona oli jo pimeää eikä kadulla liikkunut kuin koirankuljettelijoita silloin tällöin. Ravintoloitsija tuli sanomaan, että jos haluaisin, voisin yöpyä täällä. Näytin kai verrattain väsähtäneeltä. Ravintoloitsija näytti minulle mukavan paikan leveältä ikkunapenkiltä, veti kaihtimet kiinni ja toi minulle kulahtaneen tyynyn.

”Jos niinkuin sopii, niin käväisen itse välillä kotosalla. En ole moneen päivään käynyt siellä ja vaimo ja lapset varmaan kaipaavat minua. Jätän tuon oven auki. Jos joku asiakas tulee sisään, niin tarjoa sinä heille jotain, jooko?” ravintoloitsija selosti.

Nyökkäsin hänelle ja nukahdin ikkunapenkille heti kun hän oli poistunut.

Heräsin omaan kuorsaukseeni. Tai mistä sitä tietää. Eihän kukaan kuorsaa kun on hereillä. Joka tapauksessa ravintolaan oli pyrkimässä asiakkaita. Vaikuttivat kainoilta ja epävarmoilta, varsinkin huomatessaan minut makaamassa ikkunapenkillä. Kun he kyselivät, onko tämä auki ja saako tänne tulla, minä kohottauduin ja sanoin, että nyt on itsepalvelu, ottakaa mitä otatte, ruoka-annoksia voin tarjoilla vähän ajan kuluttua, eikä ne kummoisia ole, paksuja leivänviipaleita ja paksulti voita ja ehkä joku salaatinlehti siinä päällä. Asiakkaat hiipivät tiskille ja alkoivat kaataa itselleen juotavaa laseihin.

Tunnin tai pari nukuttuani joku tuli tönimään minut hereille ja halusi syötävää. Minä nousin kohteliaasti paikaltani ja menin tottuneesti röyhtäillen keittiöön, jossa en ollut ennen käynyt. Siellä oli sen verran järjestystä, että löysin aamulla leivottua vuokaleipää, josta leikkasin muutamia paksuja siivuja. Jääkaappikin löytyi, sieltä otin voita ja salaatinlehtiä ja oli siellä ihan hyvännäköistä kinkkuakin. Laittelin niistä voileivät ja vein ravintolan puolelle. Ne syötiin heti. Toivottiin lisäksi keitettyjä munia. Monenko minuutin munia, minä kysyin. Koska vastaukset vaihtelivat, keitin mitä sattuu. Munat kumminkin löysin melko helposti ja jonkun kattilan. Lieden käyttökin onnistui. Vein munat baaritiskille ja otin itselleni puoli lasillista viskiä. Asiakkaat ahmivat munat hyvällä ruokahalulla.

Lisää väkeä alkoi valua sisään. Kaikki kehuivat ravintolan järjestelyitä ja toivoivat kaupunkiin lisää tällaisiä rentoja yöravintoloita. Ihmeekseni asiakkaat maksoivat ruuastaan ja juomastaan reilun korvauksen, joista osan pidin itse. Henkilökuntaetuna nautin lisää virvokkeita. Kuuden aikoihin joku pyysi minulta kahvia. Menin takaisin keittiöön, mutta en löytänyt kahvitarpeita. Kun palasin ravintolaan, oli joku naisasiakas keittänyt kahvit. Tarjosin kaikille kahvit talon laskuun. Naisasiakas suuteli minua poskelle.

Kun asiakkaat olivat lähteneet kotiinsa, join vielä toisen kupposen kahvia ja otin vielä puoli lasia viskiä. Aamu sarasti, ihmisiä liikkui ulkosalla sellaisin askelin, joilla kuljetaan työhön. Ei se Luojakaan laiskoja elätä.
Kahdeksan seutuun palasi ravintoloitsija, joka näytti hyväntuuliselta. Kotona käynti oli ilmeisesti tehnyt hyvää.

”Vieläkö sinä olet jaksanut täällä olla?” hän kyseli. ”Saitko edes levättyä?” Ja sitten hän jatkoi vastausta odottamatta: ”Kyllä on ihana aamu, ilma on kirpeä kuin puolukka ja raikas kuin tuore salaatti! Kohta tuleekin ruokatoimitus, haluatko sinä aamiaista?”

Tottahan minulle aamiainen kelpasi. Yövuorot voivat käydä raskaiksi, jos ei syö kunnon aamiaista. Ravintoloitsija valmisti ihan kelpo aamiaisen, vaikka sanoikin ”Ohoh!” kun vilkaisi voiastiaa. Kun pupelsin siinä kaurapuuroa ja muuta ravitsevaa, ravintoloitsija vilkaisi kassaa.

”Hyvänen aika! Tännehän on kertynyt mahtavat myynnit! Oliko täällä paljon asiakkaita?” hän kysyi innoissaan.

”Olihan niitä jokunen. Kovia olivat viskiä kiskomaan”, lisäsin peitelläkseni omaa juomistani, mutta sitten tajusin, että puoliksi ryypätty pullo oli unohtunut pöydälleni. Yritin aloittaa selittelyn, mutta en keksinyt mitään järkeenkäypää. Ravintoloitsija viittasi koko hommalle kintaallaan. ”Mitäs tuosta! Pitää aina ajatella missä ollaan nyt ja miten tästä eteenpäin.”

En osannut sanoa siihenkään mitään. Tuntui pahalta, kun olin ottanut asiakkaitten hänelle antamia rahoja omiin taskuihini. Kaivoin setelit kouraani ja laskin ne baaritiskille. Ravintoloitsija katseli minua kysyvästi.

”Yösijasta”, minä urahdin. ”Enkä tainnut maksaa niitä eilisiä juomisia ja syömisiäkään.”

Ravintolaitsija nyökkäsi hyväksyvästi. Kun heilautin hänelle kättä lähteäkseni, hän lausui: ”Käyhän taas, kun aikataulu antaa myöten!”

Kävelin ulos aamuiselle kadulle. Tavarantoimittajan kylmiöauto pysähtyi ravintolan eteen ja ravintoloitsija avasi liikehuoneustonsa oven häntä varten.

Kuulin etäämpää miten autonkuljettaja kysäisi: ”Joko sinulla on liike auki tähän aikaan?”

”Velipoika käy joskus vähän auttelemassa ja aamiaisella”, ravintoloitsija vastasi.