Kaunis Lau

[Daison]

Maaliskuisessa metsässä ei ollut paljon lunta. Aholla, aurinkoisella kukkulan laella, sentään vaihtelevasti, paikoin puoleen sääreen. Pojalla oli hyvät talvikengät, pientä kokoa, ei vielä miehen mittaiset. Metsän reunasta poika katseli aholle päin. Olisi hän sielläkin voinut kulkea, mutta metsä kiehtoi enemmän.

Polku loppui, edessä oli umpihanki. Ei siihen vajonnut, ei tällainen hoikka poika. Kun hanki kerran kantoi, hän alkoi astella rohkeammin, katseli ympärilleen harvassa kuusikossa ja nautti metsän hiljaisesta rauhasta. Kyllä ulkomaailman humina tänne kuului, mutta enimmäkseen siellä sai henkiä turvaa, jonka ihmisistä vapautuminen saattoi tarjota.

Hetken kuljettuaan poika huomasi vanhat jalanjäljet, jotka kulkivat siihen suuntaan, johon hän oli ajatellut samoilla. Vanhoista jäljistä voisi olla hyötyä, jos aurinko alkaisi lämmittää hankea ja se ei kantaisi enää yhtä varmasti. Jäljet jäätyivät pinnastaan ja niitten päällä pystyi astelemaan helposti. Poika jatkoi matkaansa vanhoja jälkiä pitkin.

Auringon kirkas, keväinen valo ilahdutti pojan mieltä. Kuuset siivilöivät pahinta kirkkautta, johon silmät eivät talven jälkeen vielä olleet tottuneet. Jossain livahti myyrä pakoon onkaloonsa, muuten metsä oli lähes liikkumaton, kylmä pohjatuuli sentään vähän heilutteli puitten latvoja.

Pojan mieleen muistui viime keväinen metsäretki juuri täällä päin. Lumi oli jo vähempänä, metsäinen maa otti kulkijan vastaan kosteasti massahdellen. Siellä täällä maastossa oli kuopissa vettä. Ehkä joku niistä olisi lähde, tuli pojalle mieleen. Ja hetkessä nousi muistoista esiin Möriken romanttinen tarina vedenneidosta, kauniista Lausta. Poika ajatteli joskus kirjoittavansa siitä uuden tarinan, mutta kirjoittamatta se oli jäänyt.

Ylitettyään harvan kuusikon poika saapui vetiselle alueelle, johon oli kaivettu syviä ojia. Piti harkita kulkusuunta, ei huvittanut upota jääkuoren lävitse ojaveteen. Öinen kylmyys oli kuitenkin jähmettänyt jääkannet, joten poika uskaltautui kulkemaan ojien reunalla ja toisinaan niitä pitkin.

Hetken kuljettuaan hän saapui kauniin koivikon laitaan. Sen hän muisti, muisteli ottaneensa koivikosta valokuviakin viime keväänä. Hän muisti myös miten hankala kulku koivikon jälkeen olisi luvassa. Koivikon reunasta erkani kuusikko, jossa näytti olevan lumeen vajonnut poluntapainen. Sen pohja näytti vankalta, tosin vähän matkan päässä näytti jälleen alkavan metsäojitus. Poika valitsi polun. Koivikosta hän tosin otti jälleen kuvia ennen kuin painui polulle kuusikon suojiin.

Polku johdatti pojan pitkälle metsäojalle. Vaikka aurinko juuri nyt paistoikin ojaan, ei se ollut ehtinyt sulattaa jäätä. Poika uskaltautui kävelemään jäistä ojaa pitkin, tosin hypähdellen välillä ojan reunoille varmuuden vuoksi. Vain siellä täällä näkyi vettä, mutta pulahdus jääkannen läpi ei olisi pojalle ensimmäinen kerta.

Kuljettuaan ojituksen loppuun saakka poika saapui jälleen kuusikon suojiin. Hän pysähtyi ottamaan kuvan ojasta, jota pitkin oli uskaltautunut kulkemaan vaaroja kaihtamatta. Äkkiä poika kuuli metsästä kauniin vihellyksen. Mikä lintu se mahtoi olla? Poika kääntyi katsomaan taakseen ja silloin hän näki kuusikon takana naishahmon. Olisiko se kaunis Lau! Vihellys kuului uudestaan. Poika veti juuri hanskoja takaisin käteensä valokuvauksen jälkeen, kun nainen huomasi hänet ja katsoi hieman epäilevästi hanskojen käteen vetäjää. Taas vihellys kuului ja silloin poika näki vasikankokoisen koiran laukkaavan naista kohti.

Poika tajusi kuulleensa koirapillin äänen. Koira juoksi naisen luokse kuuliaisena, vaikka saattoi olla emäntäänsä isompi kooltaan. Sitten nainen ja koira jatkoivat matkaansa. Ja poika tajusi, että sillä kohti metsässä kulki hiihtolatu, jota tosin ei ollut voinut käyttää kovinkaan monena päivänä näin vähälumisena talvena.

Poika raahusti metsästä hiihtoladulle ja läksi kävelemään eri suuntaan kuin mihin nainen oli koiransa kanssa mennyt. Ei se nainen mikään kaunis Lau ollut, poika ajatteli. Toppapukuinen virkanainen, mikä lie, kaupan kassa. Lauta mitä lauta. Koira oli tosi iso, ehkä sen nimi oli Lau? Ainakin lauhkean näköinen otus. Voisi ollakin Lau.

Niin, poika ajatteli sitten koiria, miten ihminen oli vienyt niiltä niitten todellisen suden vaiston. Miten koirat eivät saaneet koskaan hyökätä laumana pienempien elikoitten kimppuun ja raadella niitä luita myöten parissa minuutissa. Ihminen on tehnyt sen, poika ajatteli. Hyvässä lykyssä koira saattoi joskus karkuureissullaan saada tuntemattomalta hyväntekijältä rasiallisen kylmää maksalaatikkoa, jonka se hotkaisi yhdellä kertaa suuhunsa tai kenties paketillisen sika-nauta-jauhelihaa, jonka syötyään koira miettisi pitkään mitähän elukkaa sitä tuli syötyä, näytti ainakin matosatsilta.