monologia.foorumi.eu

Elokuvaa suunnitteleva ohjaaja ojensi tuottajalle luonnoksen, jonka pohjalta hän suunnitteli uutta elokuvaansa. Kyseessä oli oikeastaan vasta hatara aihio rakkaustarinasta, joka päättyisi onnettomasti jo elokuvan puolivälissä. Tuottaja otti ehdotuksen vastaan ja lupasi harkita asiaa, vaikkei onneton rakkaustarina kenties olisikaan erityisen tuottoisaa bisnestä.

Jonkin ajan kuluttua ohjaaja luovutti tuottajalle pidemmälle viedyn luonnoksen, kolme sivua tekstiä: tapahtumapaikkoja, juonenkäänteitä, muutamia repliikkejä. Tuottaja oli varovaisen kiinnostunut. Hänen mielestään tapahtumat sijoittuisivat ihan ok alueelle, joskin kuvauspaikkoja voisi jotenkin hakea täsmällisemmin, hieman vivahteikkaammin, niin että paikallisväri antaisi oman mausteensa elokuvalle. Juoni kaipasi tuottajan mielestä vielä paljonkin hiomista. Hän sanoi pitävänsä repliikistä: ”Olisimme voineet olla niin onnellisia.” Henkilöhahmojen rajaus oli onnistunut, mutta se saattaisi vielä elää, kun juonta alettaisiin keriä tiiviimmäksi. Joku hahmo voisi pudota pois, joitakin tulla lisää, näyttelijävalinnoissa kannattaisi panostaa paikallisuuteen, elokuvaan saisi sitä kautta lisää väriä. Nykyisellään tarina vaikutti tuottajan mielestä turhan synkältä, siinä pitäisi olla jokin viihteellisempi osio, joka kiepauttaisi asiat uudelle kantille, nykyinen tarina oli tuottajan mielestä liian yksinkertainen, jotenkin kohtalonomainen ja yllätyksetön.

Ohjaaja työsti luonnostaan käsikirjoitukseksi ja otti parhaansa mukaan huomioon tuottajan hyvää tarkoittavat huomiot. Pääosin hän kuitenkin säilytti elokuvan rakenteen alkuperäisen ajatuksensa mukaisena. Mies ja nainen kohtaavat toisensa, rakastuvat ja kaikki näyttää sujuvan mainiosti. Nainen työskentelee keskisuuren teknologiayrityksen markkinoinnissa, käy usein työmatkoilla ja kotiinpaluun myötä parin tapaamiset ovat kiihkeitä. Kaikki esitetään tyylikkäästi, seksikohtauksia ei juurikaan ole. Pariskunta käy yhdessä ulkona, viettää vauhdikasta elämää, joka on miehelle uutta ja innostavaa. He menevät naimisiin, muuttavat yhteiseen kotiin ja kaikki näyttää sujuvan mitä mainioimmin. Sitten nainen lähtee edustusmatkalle pienkoneella, jossa on vain muutama ihminen. Kone putoaa sumussa ja kaikki siinä olleet tuhoutuvat. Jäätyään yksin uuteen, kauniiseen kotiinsa mies lausuu: ”Olisimme voineet olla niin onnellisia...”

Elokuva on kuitenkin vasta puolivälin seutuvilla. Seuraavina päivinä järkytyksestä toipuva mies saa uutta ajateltavaa. Poliisi vierailee hänen asunnossaan. Käy ilmi, että naista on epäilty valtion etuja vaarantavasta salakuljetuksesta. Mies suuttuu poliiseille, jotka ymmärtävät, ettei miehellä ole ollut tekemistä heidän tutkimansa jutun kanssa. He eivät kuitenkaan vakuutu naisen syyttömyydestä vaan vaativat saada suorittaa kotietsinnän. Raivostuneena mies suostuu, mutta ryntää tiehensä eikä palaa kotiinsa muutamaan päivään. Kun poliisi tavoittaa hänet, miehelle kerrotaan, ettei etsinnässä löytynyt mitään, mutta että miehen tulisi pitää silmänsä auki ja ilmoittaa poliisille mikäli havaitsee jotain mikä voisi liittyä asiaan. Mies saa vaivoin pidäteltyä itseään käymästä poliisin kimppuun.

Ajan oloon mies rauhoittuu ja alkaa tehdä työtään. Hän käy muistoissaan läpi myrskyisää romanssiaan. Hänen mieleensä nousee pieniä vihjaavia seikkoja, ohimennen lausuttuja lauseita, jotka alkavat nyt kuulostaa merkitseviltä. Hän lähtee yöllä liikkeelle autollaan ja asettuu parkkiin vaimonsa työpaikan läheisyyteen. Poliisi huomaa hänet ja kehottaa miestä poistumaan. Mies lähteekin, mutta palaa takaisin vältellen poliisin väijyksissä olevaa ajoneuvoa. Kun strategisesti tärkeitä vientituotteita kauppaavasta yrityksestä lähtee yöllä vaivihkaa liikkeelle pakettiauto, lähtee poliisin autokunta sen perään. Mies päättää jäädä odottamaan. Pian yrityksen portista ajetaan ulos farmariautolla. Koska poliisit eivät ole seuraamassa tuota autoa, lähtee mies itse sen perään. Hän seuraa autoa syrjäiselle, purjekoneille tarkoitetulle lentokentälle, jossa mies nousee autostaan ottaakseen selvää miksi pimeälle lentokentälle tullaan keskellä yötä teknologiayrityksen aitauksen suojista.

Mies tulee kuitenkin yllätetyksi. Teknologiatuotteita salakuljettava kopla saa hänet kiinni ja kertoo miehelle, että hänen vaimonsa matkoja käytettiin kulissina hämärissä bisneksissä, josta saadut rahat käytettiin tuotekehitykseen. Nainen halusi kuitenkin paljastaa tämän salakuljetuksen ja siksi hänet hoidettiin pois päiviltä. Miehen olisi ollut parempi vain elää surevana leskenä eikä työntää nokkaansa niihin bisneksiin, jotka tosiasiassa levittivät vaurautta koko maahan. Tämän kerrottuaan hämäräherrat ampuvat miehen, joka kuollessaan ennättää nähdä miten poliisin piirittämät teknologian salakuljettajat jäävät kiinni.

Tuottaja luki käsikirjoituksen läpi ja sanoi, että onhan siinä jotain, mutta jotain siitä kyllä vielä puuttui, jotain mikä oli oikeastaan kirjoitettu jo juonen sisälle. Se repliikki: ”Olisimme voineet olla niin onnellisia...” Siitä tuottaja piti edelleen, mutta tämä lopetus oli kuin salakuljetuksen vastaisesta propagandaelokuvasta. Ohjaaja muistutti, että kyseessä oli lähinnä onneton rakkaustarina. Tuottaja vastusti ajatusta, sillä mieshän kuoli onnellisena tietäessään, että hänen vaimonsa oli syytön siihen mistä häntä epäiltiin. Siinä mielessä rakkaustarinakin oikeastaan päättyi onnellisesti. He saivat toisensa. Ja poliisi sai rosvot kiinni.

Ei, tuottaja oli sitä mieltä, että tarinan loppuun olisi tehtävä todellinen käänne, joka tekisi rakkaustarinasta onnettoman. Sitä paitsi tällaisena tarina olisi aika yksinkertainen, ei ketään kiinnosta se, että jotkut ihmiset ovat yksipuolisen hyviä ja toiset yksipuolisen pahoja. Ohjaaja ei halunnut väittää vastaan. Tuottaja ehdotti, että entäs jos se nainen olisi lavastanut kuolemansa, laittanut koneen kyytiin jonkun toisen, itsensä näköisen, omilla papereillaan ja omissa vaatteissaan ja käskenyt hänen pitää suunsa kiinni, sillä kyseessä olisi pila, joka paljastuisi sitten perillä. Kun kone oli tuhoutunut niin täydellisesti, ei sieltä mitään täyttä varmuutta koneessa olleista henkilöistä saataisi. Ainakin näin voitaisiin katsojille väittää, keskustelkoot siitä sitten elokuvan jälkeen keskenään.

Ohjaaja oli vähän epävarma siitä, toimisiko tuollainen kikka enää nykyään. Tuottaja kuitenkin halusi ohjaajan ajattelevan sitä, että tutkimukset tämänkaltaisessa onnettomuustapauksessa saattaisivat kestää kuukausia, jopa vuosia, joten mikäli nainen olisi mukana salakuljettajien juonessa, hänelle jäisi kylliksi aikaa laittautua karkuun ennen kuin havaittaisiin, että koneessa olikin kuollut aivan toinen nainen. Sitä paitsi tuottajan mielestä olisi aika komeaa, kun miehelle paljastuisi pimeällä lentokentällä, että hänen vaimonsa olikin rikollinen ja kun nainen vielä ampuisi miehensä ja sanoisi kylmästi: ”Mekö muka olisimme voineet olla onnellisia!” Eikö siinä olisi jo ihan jämäkkä käänne? Ohjaaja näytti vaivaantuneelta, tuottaja oli muuttamassa hänen rakkauselokuvaansa vinksahtaneeksi manipulaatiotarinaksi. Tuottaja kehotti kuitenkin ohjaajaa miettimään, kuinka monta kiinnostavaa, läpeensä onnellista rakkaustarinaa hän tunsi. Tuottajan mielestä rakkaustarina tarvitsi aina korostuksekseen jotain likaista. Jotain inhottavaa. Siniset, vanhat ja uudet kuuluvat hääretoriikkaan, todellinen rakkaus kukkii rikkaruohon keskellä, sieltä se meitä katselee luontaisella puhtaudellaan ja häkellyttävillä piirteillään. Kun ohjaaja vieläkin puhisi mietteissään, tuottaja naurahti, että hyvä on, voithan sinä vielä taluttaa lopuksi kentälle ne poliisit, jotka vangitsevat sen naisen. Eri asia on muuttaako se mitään sen rakkaustarinan osalta. Ohjaaja katseli hetken aikaa empivänä tuottajaa ja ojensi hänelle sitten kätensä. Kun miehet puristivat toistensa kättä, ohjaaja tiesi saaneensa tuottajan narrattua mukaan elokuvaan – saipa vielä tuottajan keksimään juuri senkaltaisen lopetuksenkin, jota ohjaaja oli alunperin kaavaillut. Tuottajien kun piti aina saada sanoa viimeinen sana.