Ukrainalaiset kurkunleikkaajat
Lähetetty: 27.03.2024 13:13Talvi jatkui pitkään. Vielä huhtikuussa tuprutteli kymmenen senttiä lunta päivässä. Ihmiset alkoivat olla kyllästyneitä talvikeleihin, hyvä etteivät tarttuneet toistensa kurkkuihin. Onneksi kullakin oli vain yksi kurkku vaikka sanonnan mukaan olikin mahdollista saada jotakin väärään kurkkuun. Kaupoissa kurkut lyhenivät ja kieroutuivat, alkoivat muistuttaa vihreitä suippopaprikoita. Kasvihuoneyrittäjät, joita myös oli seutukunnalla vain yksi, alkoivat kyllästyä talveen ja sen tuomiin haasteisiin. Ainoastaan halpa ja ahkera ukrainalainen naistyövoima piti tuotantoa yllä sortumatta yli- tai laiminlyönteihin. Kurkut tulivat kauppoihin suoraan kasvihuoneista, siksi niitä nimitettin suorakurkuiksi.
Kaikki olisi voinut vielä palautua ennalleen, ellei paikallinen rahamies, ”köyhä metsänomistaja”, kuten hän itsensä esitteli, olisi peruuttanut mersullaan ainoaan liikenteenjakajaan, mikä löytyi sadan kilometrin säteellä. Liikenteenjakaja sijaitsi U-marketin edustalla ja monet tekivät sen kohdalla u-käännöksen. Sitä metsänomistajakin oli tavoitellut, mutta ajellut peruuttamalla, hänellä kun oli siihen varaa ja taitoa myös. Tällä kertaa metsänomistaja vain oli ohjautunut päin liikenteenjakajaa väistäessään ukrainalaisia kurkunleikkaajia, jotka ylittivät katua laumana, kuten he tapoinaan pitivät.
Tapauksesta syntyi välienselvittely, sillä metsänomistaja oli vasta hankkinut mersun, se oli uutta mallia, väriltään taivaansininen. Metsänomistaja sanoi aluksi, että ”johan on perkele!” Ukrainalaiset ihmettelivät moista peruuttajaa, joka ruttasi ihan ajokelpoisen ajokkinsa liikenteenjakajaan. Heidän päähänsä ei pälkähtänyt, että olisivat voineet väistää tiellä liikkunutta ajoneuvoa, joka kulki takaperin menosuuntaansa.
Vähän kerrassaan tilanteen vakavuus selvisi ukrainalaisille. Metsänomistaja sen sijaan hiiltyi melko nopeasti, vaikka vaikuttikin kasvoiltaan tulipunaiselta. Hän karjui ukrainalaisille, jotka olivat kaikki naisimmeisiä, että olisi hänelläkin töitä tarjolla ja voisi tarjota enemmänkin kuin viiskymppiä laaki. Tämän vihjauksen vivahteita ukrainattaret eivät onneksi ymmärtäneet. Isomman kansan lapsina he olivat toki nähneet monenlaista omaisuuden turmelemista. Heidän kotimaansakin oli joutunut hyökkäysten kohteeksi ja he olivat tästä syystä paenneet Suomeen. Työ kasvihuoneessa oli kovaa, melkein kaikki heistä olivat rutkasti ylikoulutettuja tehtäväänsä niin ettei karjuva metsänomistaja tehnyt heihin aluksi sen kummempaa vaikutusta. Suomalaiset olivat heidän silmissään ja korvissaan junttikansaa, jonka venäläiset olivat toistaiseksi antaneet elellä rauhassa rajansa tuntumassa.
Paikalle saapuneet maalaiset katselivat tapahtumaa mielenkiinnolla. He olivat tottuneet tarkastelemaan elämää ympärillään kuin jonkinlaista teatteria, jolle sai naureskella. Metsänomistajan mielenkuohut herättivätkin aika ajoin innostunutta hörähtelyä. Samalla ne herättivät ukrainattaret pitämään varansa. Tottahan hekin olivat tottuneet törkyjen heittelijöihin – eivät suurten kansojen kadut ole sellaisesta puhtaampia kuin pienten metsäläismaitten.
Siinä vaiheessa, kun eräs tilannetta tarkkailevista paikallisista mummoista alkoi metsänomistajan tukena sättiä ukrainattaria ja syyllistää heitä tapahtuneesta, asiat saivat uuden luonteen. Mummo käytti vierasmaalaisista naisista sanoja, joille löytyi helposti ymmärrettävä ulkomaankielinen vastine, niin ettei hänen herjauksensa enää jäänytkään avautumatta ukrainalaisille. Tämä sytytti aluksi sanasodan, joka laajeni varsin pian pieneksi käsirysyksi. Vaikka paikkakuntalaisten joukossa olikin niitä, jota ymmärsivät, ettei tiellä saa peruuttamalla u-käännöstä tehdä eikä muitten karkea sättiminen ole oikeutettua, kääntyivät hekin pääosin pitämään tuntemiensa maalaisten puolia ulkomaaneläviä vastaan. Muutamat yrittivät auttaa ukrainattaria, jotka eivät kuitenkaan tätä käsittäneet vaan olettivat yleisen kansanvihollisten hyökkäyksen kohdanneen heitä täällä pohjan perukoilla.
Puolustautuminen vaikutti turhalta, joten ukrainattaret pakenivat paikalta kauppaan. Siellä kauppias sai yleisön vihanpurkaukset hallintaan vanhalla sananlaskulla: ”Joka kurkutta kuolee, se mersutta peruuttaa”. Niin kieroa kieltä eivät paikkakuntalaiset ymmärtäneet, vaan pidättäytyivät enempää ahdistelemasta ukrainattaria. Kauppiaan tilaama poliisipartio ilmoitti käyvänsä paikalla huomenissa. Kauppias käytti tilaisuutta hyväkseen ja järjesti myymäläänsä pullakahvitarjoilun, joka lauhdutti vihan ja antoi kaikille tilaisuuden tarkastella tapahtunutta rauhoittunein mielin. Samalla heille tarjoutui mahdollisuus tutustua puodin tarjouksiin.
Asianosaiset tosin, metsänomistaja ja ukrainattaret, poistuivat paikalta tuntien huolta ja mielipahaa. Rutattu mersu oli köyhälle metsänomistajalle roima menetys, jonka aiheuttama häpeä kalvoi häntä koko hänen loppuelämänsä.
Ukrainattaret eivät missään vaiheessa ymmärtäneet miten he olisivat voineet olla syypäitä toisen holtittomaan ajamiseen. Myöskään paikkakuntalaisten käytöstä he eivät sulattaneet. Mitä pahaa he olivat tehneet saadakseen ihmisten vihat niskaansa? Maailman vanhimman ammatin sijasta he olivat ahkeroineet kasvihuoneessa, työn kunnia jokapäiväisenä tavoitteenaan. Vain kaksi kuudesta ukrainattaresta jäi paikkakunnalle, heistäkin toinen vain syksyyn asti.
Kun lumet olivat sulaneet, ihmiset rauhoittuivat, kasvihuoneyrittäjä sai uusia työntekijöitä ja U-market palveli kansaa ne vuodet, joitten aikana ostovoimaa paikkakunnalla vielä riitti.
Kaikki olisi voinut vielä palautua ennalleen, ellei paikallinen rahamies, ”köyhä metsänomistaja”, kuten hän itsensä esitteli, olisi peruuttanut mersullaan ainoaan liikenteenjakajaan, mikä löytyi sadan kilometrin säteellä. Liikenteenjakaja sijaitsi U-marketin edustalla ja monet tekivät sen kohdalla u-käännöksen. Sitä metsänomistajakin oli tavoitellut, mutta ajellut peruuttamalla, hänellä kun oli siihen varaa ja taitoa myös. Tällä kertaa metsänomistaja vain oli ohjautunut päin liikenteenjakajaa väistäessään ukrainalaisia kurkunleikkaajia, jotka ylittivät katua laumana, kuten he tapoinaan pitivät.
Tapauksesta syntyi välienselvittely, sillä metsänomistaja oli vasta hankkinut mersun, se oli uutta mallia, väriltään taivaansininen. Metsänomistaja sanoi aluksi, että ”johan on perkele!” Ukrainalaiset ihmettelivät moista peruuttajaa, joka ruttasi ihan ajokelpoisen ajokkinsa liikenteenjakajaan. Heidän päähänsä ei pälkähtänyt, että olisivat voineet väistää tiellä liikkunutta ajoneuvoa, joka kulki takaperin menosuuntaansa.
Vähän kerrassaan tilanteen vakavuus selvisi ukrainalaisille. Metsänomistaja sen sijaan hiiltyi melko nopeasti, vaikka vaikuttikin kasvoiltaan tulipunaiselta. Hän karjui ukrainalaisille, jotka olivat kaikki naisimmeisiä, että olisi hänelläkin töitä tarjolla ja voisi tarjota enemmänkin kuin viiskymppiä laaki. Tämän vihjauksen vivahteita ukrainattaret eivät onneksi ymmärtäneet. Isomman kansan lapsina he olivat toki nähneet monenlaista omaisuuden turmelemista. Heidän kotimaansakin oli joutunut hyökkäysten kohteeksi ja he olivat tästä syystä paenneet Suomeen. Työ kasvihuoneessa oli kovaa, melkein kaikki heistä olivat rutkasti ylikoulutettuja tehtäväänsä niin ettei karjuva metsänomistaja tehnyt heihin aluksi sen kummempaa vaikutusta. Suomalaiset olivat heidän silmissään ja korvissaan junttikansaa, jonka venäläiset olivat toistaiseksi antaneet elellä rauhassa rajansa tuntumassa.
Paikalle saapuneet maalaiset katselivat tapahtumaa mielenkiinnolla. He olivat tottuneet tarkastelemaan elämää ympärillään kuin jonkinlaista teatteria, jolle sai naureskella. Metsänomistajan mielenkuohut herättivätkin aika ajoin innostunutta hörähtelyä. Samalla ne herättivät ukrainattaret pitämään varansa. Tottahan hekin olivat tottuneet törkyjen heittelijöihin – eivät suurten kansojen kadut ole sellaisesta puhtaampia kuin pienten metsäläismaitten.
Siinä vaiheessa, kun eräs tilannetta tarkkailevista paikallisista mummoista alkoi metsänomistajan tukena sättiä ukrainattaria ja syyllistää heitä tapahtuneesta, asiat saivat uuden luonteen. Mummo käytti vierasmaalaisista naisista sanoja, joille löytyi helposti ymmärrettävä ulkomaankielinen vastine, niin ettei hänen herjauksensa enää jäänytkään avautumatta ukrainalaisille. Tämä sytytti aluksi sanasodan, joka laajeni varsin pian pieneksi käsirysyksi. Vaikka paikkakuntalaisten joukossa olikin niitä, jota ymmärsivät, ettei tiellä saa peruuttamalla u-käännöstä tehdä eikä muitten karkea sättiminen ole oikeutettua, kääntyivät hekin pääosin pitämään tuntemiensa maalaisten puolia ulkomaaneläviä vastaan. Muutamat yrittivät auttaa ukrainattaria, jotka eivät kuitenkaan tätä käsittäneet vaan olettivat yleisen kansanvihollisten hyökkäyksen kohdanneen heitä täällä pohjan perukoilla.
Puolustautuminen vaikutti turhalta, joten ukrainattaret pakenivat paikalta kauppaan. Siellä kauppias sai yleisön vihanpurkaukset hallintaan vanhalla sananlaskulla: ”Joka kurkutta kuolee, se mersutta peruuttaa”. Niin kieroa kieltä eivät paikkakuntalaiset ymmärtäneet, vaan pidättäytyivät enempää ahdistelemasta ukrainattaria. Kauppiaan tilaama poliisipartio ilmoitti käyvänsä paikalla huomenissa. Kauppias käytti tilaisuutta hyväkseen ja järjesti myymäläänsä pullakahvitarjoilun, joka lauhdutti vihan ja antoi kaikille tilaisuuden tarkastella tapahtunutta rauhoittunein mielin. Samalla heille tarjoutui mahdollisuus tutustua puodin tarjouksiin.
Asianosaiset tosin, metsänomistaja ja ukrainattaret, poistuivat paikalta tuntien huolta ja mielipahaa. Rutattu mersu oli köyhälle metsänomistajalle roima menetys, jonka aiheuttama häpeä kalvoi häntä koko hänen loppuelämänsä.
Ukrainattaret eivät missään vaiheessa ymmärtäneet miten he olisivat voineet olla syypäitä toisen holtittomaan ajamiseen. Myöskään paikkakuntalaisten käytöstä he eivät sulattaneet. Mitä pahaa he olivat tehneet saadakseen ihmisten vihat niskaansa? Maailman vanhimman ammatin sijasta he olivat ahkeroineet kasvihuoneessa, työn kunnia jokapäiväisenä tavoitteenaan. Vain kaksi kuudesta ukrainattaresta jäi paikkakunnalle, heistäkin toinen vain syksyyn asti.
Kun lumet olivat sulaneet, ihmiset rauhoittuivat, kasvihuoneyrittäjä sai uusia työntekijöitä ja U-market palveli kansaa ne vuodet, joitten aikana ostovoimaa paikkakunnalla vielä riitti.