Kuollut lehmä
Lähetetty: 30.09.2024 08:48Pohjoiseurooppalainen elokuvaohjaaja oli kehittänyt elokuviinsa oman tunnistettavan tyylin, minkä ansiosta hänen elokuvilleen oli vuosikausia myönnetty Pohjala Ruosteen ja Tukisukkasäätiön tuotantorahoja. Nyt olivat tukirahat lopussa eivätkä ihmiset käyneet elokuvissa kuten ennen vanhaan. Videoita ei katsonut kukaan ja suoratoistopalvelut esittää jyräsivät kulttielokuviakin pilkkahintaan. Lypsävä lehmä oli henkitoreissaan.
Elokuvaohjaaja olisi voinut jäädä eläkkeelle, harvinaisena taiteilijana hänelle olisi myönnetty vielä se pikku tunnustus. Mutta jokin luomisen pakko kai sai elokuvaohjaajan vielä kerran yrittämään itsensä ylittämistä. Hänelle oli sentään kertynyt muutamia ideoita erilaisiin elokuviin. Ei niistä mitään maailmanmenestyksiä tulisi, olisivatpahan vain jatkoa hänen tuotannolleen, joka tursuili samankaltaisuutta. Nyt hän ajatteli yhdistää kaikki jäljelle jääneet ideansa luodakseen uralleen ainakin muutaman kuukauden elävän muistomerkin.
Käsikirjoitus syntyi nopeasti. Tämä ei ollut elokuvaohjaajalle mitenkään epätavallista, sillä hän ei juuri käsikirjoituksiin panostanut. Kunhan oli vähän viitteitä siitä mitä elokuvassa tapahtuisi. Näyttelijät saivat itse keksiä repliikkinsä. Näyttelijät olivat vanhoja tuttuja toisilleen, kuvausryhmälle ja yleisölle. Tuotantokoneisto oli kevyt, kuvausryhmä nimitti itseään kk-pataljoonaksi. Kyllähän siitäkin kustannuksia kertyi vaikka yleensä suosittiin halvimpia viinejä ja oluita. Ainut kanto kaskessa oli rahoitus.
Rahoitusta miettiessään elokuvaohjaaja hakeutui hämyisän ravintolan baaritiskille. Nauttiessaan siinä keskinkertaista punaviiniä, hänelle sukeutui keskustelu erään naisen kanssa. Nainen kertoi hiljattain vierailleensa Intiassa. Vaikka maan ulkokohtainen likaisuus tuntuikin usein etovalta, nainen kertoi tunteneensa ajoittain vetoa Intian uskonnolliseen ajatteluun, joka oli kenen tahansa havaittavissa jo katukuvassa. Ihmiset kuljeksivat ympäriinsä oransseissa asuissa, suhtautuivat suvaitsevasti eläimiin ja kaikesta melusta huolimatta ihmisissä vaikutti asuvan aito hiljaisuus, sellainen jota eurooppalaisissa kaupungeissa harvoin tapaa.
Elokuvaohjaaja kuunteli pitkään naisen kertomusta matkastaan ja hän tuli siitä mietteliääksi.
Kului vain vähäinen määrä päiviä, kun elokuvaohjaaja jo istui lentokoneessa matkalla Intiaan. Hän oli siirtänyt alustavia suunnitelmiaan uudesta elokuvastaan ja päätti käydä tutustumassa Intiaan pieni kuvausryhmä mukanaan. Kahden viikon aikana elokuvaohjaaja sai riittävästi aineistoa lyhyeen dokumenttielokuvaan, joka käsitteli intialaisten suhdetta lehmään. Lehmää pidettiin jopa pyhänä eläimenä, ainakin lehmän lihan syömistä paheksuttiin, monin paikoin lehmän teurastaminen oli kielletty. Elokuvaohjaaja näki museossa ikonimaisen kuvan, jossa mies seisoo pyhän lehmän edessä kohotetuin käsin ja sanoo: ”Älkää tappako lehmää, elämän antajaa!”
Koottuaan kotimaassa aineistostaan riittävän määrän dokumenttielokuvan puolikasta varten elokuvaohjaaja päätti yrittää elokuvan keinoin yhdistää pohjoismaisen lehmän sen intialaisen lajitoverin kanssa. Suomesta löytyi tila, jossa lehmät saivat kulkea vapaasti metsässä.
Oli alkusyksy, kun elokuvaohjaaja kuvausryhmänsä kanssa pääsi paikalle. Maatilan emäntä neuvoi missä lehmiä voisi nähdä. Emäntä huhuili lehmille ja saikin yhden niistä tulemaan näkösälle. Sekametsän puitten katveessa sarvipäinen lehmä kulki sivuttain kuvausryhmän editse ja pysähtyi sitten katselemaan tulijoita. Lehmä tuijotti jurona suoraan kameraan pitemmän aikaa. Hetki oli liikaa elokuvaohjaajalle, joka ei ollut vaihtanut edes kumisaappaita jalkoihinsa. Hän sai äkillisen sairauskohtauksen ja lyyhistyi kosteaan maahan selälleen.
Kuvausryhmä tuskin olisi saanut elokuvaohjaajaa pois metsänlaidasta, mutta tomera emäntä kantoi häntä suurimman osan matkaa. Tilattiin sairasauto ja kuvaukset päättyivät siihen.
Elokuvaohjaaja selvisi sydäninfarktistaan. Kului joitakin viikkoja, kun hän vihdoin jaksoi jatkaa työtään dokumenttielokuvansa parissa. Hän oli hyvin vaikuttunut Suomessa kuvatusta jaksosta, jossa lehmä kääntyy katsomaan kameraan ja tuijottaa sitten katsojaa kuin oikeuksiaan vaatien.
Dokumentti valmistui melko nopeasti. Elokuvaohjaaja päätti rajata eurooppalaisen lehmän osuuden siihen yhteen vaikuttavaan otokseen, jonka hän sijoitti dokumenttielokuvansa alkuun. Sen jälkeen elokuva kertoi pelkästään intialaisen lehmän elosta. Dokumenttielokuvaa esitettiin televisiossa ja yleisesti siitä pidettiin, joskaan mitään suuria hurraa-huutoja ei kuultu. Elokuvaohjaajalle itselleen dokumenttielokuva muodostui iltatähdeksi, hänen viimeiseksi työkseen. Työhuoneensa seinälle hän hankki A2-kokoisen taulun, jossa hänen elokuvansa lehmä tuijottaa katsojaa suoraan silmiin.
Elokuvaohjaaja olisi voinut jäädä eläkkeelle, harvinaisena taiteilijana hänelle olisi myönnetty vielä se pikku tunnustus. Mutta jokin luomisen pakko kai sai elokuvaohjaajan vielä kerran yrittämään itsensä ylittämistä. Hänelle oli sentään kertynyt muutamia ideoita erilaisiin elokuviin. Ei niistä mitään maailmanmenestyksiä tulisi, olisivatpahan vain jatkoa hänen tuotannolleen, joka tursuili samankaltaisuutta. Nyt hän ajatteli yhdistää kaikki jäljelle jääneet ideansa luodakseen uralleen ainakin muutaman kuukauden elävän muistomerkin.
Käsikirjoitus syntyi nopeasti. Tämä ei ollut elokuvaohjaajalle mitenkään epätavallista, sillä hän ei juuri käsikirjoituksiin panostanut. Kunhan oli vähän viitteitä siitä mitä elokuvassa tapahtuisi. Näyttelijät saivat itse keksiä repliikkinsä. Näyttelijät olivat vanhoja tuttuja toisilleen, kuvausryhmälle ja yleisölle. Tuotantokoneisto oli kevyt, kuvausryhmä nimitti itseään kk-pataljoonaksi. Kyllähän siitäkin kustannuksia kertyi vaikka yleensä suosittiin halvimpia viinejä ja oluita. Ainut kanto kaskessa oli rahoitus.
Rahoitusta miettiessään elokuvaohjaaja hakeutui hämyisän ravintolan baaritiskille. Nauttiessaan siinä keskinkertaista punaviiniä, hänelle sukeutui keskustelu erään naisen kanssa. Nainen kertoi hiljattain vierailleensa Intiassa. Vaikka maan ulkokohtainen likaisuus tuntuikin usein etovalta, nainen kertoi tunteneensa ajoittain vetoa Intian uskonnolliseen ajatteluun, joka oli kenen tahansa havaittavissa jo katukuvassa. Ihmiset kuljeksivat ympäriinsä oransseissa asuissa, suhtautuivat suvaitsevasti eläimiin ja kaikesta melusta huolimatta ihmisissä vaikutti asuvan aito hiljaisuus, sellainen jota eurooppalaisissa kaupungeissa harvoin tapaa.
Elokuvaohjaaja kuunteli pitkään naisen kertomusta matkastaan ja hän tuli siitä mietteliääksi.
Kului vain vähäinen määrä päiviä, kun elokuvaohjaaja jo istui lentokoneessa matkalla Intiaan. Hän oli siirtänyt alustavia suunnitelmiaan uudesta elokuvastaan ja päätti käydä tutustumassa Intiaan pieni kuvausryhmä mukanaan. Kahden viikon aikana elokuvaohjaaja sai riittävästi aineistoa lyhyeen dokumenttielokuvaan, joka käsitteli intialaisten suhdetta lehmään. Lehmää pidettiin jopa pyhänä eläimenä, ainakin lehmän lihan syömistä paheksuttiin, monin paikoin lehmän teurastaminen oli kielletty. Elokuvaohjaaja näki museossa ikonimaisen kuvan, jossa mies seisoo pyhän lehmän edessä kohotetuin käsin ja sanoo: ”Älkää tappako lehmää, elämän antajaa!”
Koottuaan kotimaassa aineistostaan riittävän määrän dokumenttielokuvan puolikasta varten elokuvaohjaaja päätti yrittää elokuvan keinoin yhdistää pohjoismaisen lehmän sen intialaisen lajitoverin kanssa. Suomesta löytyi tila, jossa lehmät saivat kulkea vapaasti metsässä.
Oli alkusyksy, kun elokuvaohjaaja kuvausryhmänsä kanssa pääsi paikalle. Maatilan emäntä neuvoi missä lehmiä voisi nähdä. Emäntä huhuili lehmille ja saikin yhden niistä tulemaan näkösälle. Sekametsän puitten katveessa sarvipäinen lehmä kulki sivuttain kuvausryhmän editse ja pysähtyi sitten katselemaan tulijoita. Lehmä tuijotti jurona suoraan kameraan pitemmän aikaa. Hetki oli liikaa elokuvaohjaajalle, joka ei ollut vaihtanut edes kumisaappaita jalkoihinsa. Hän sai äkillisen sairauskohtauksen ja lyyhistyi kosteaan maahan selälleen.
Kuvausryhmä tuskin olisi saanut elokuvaohjaajaa pois metsänlaidasta, mutta tomera emäntä kantoi häntä suurimman osan matkaa. Tilattiin sairasauto ja kuvaukset päättyivät siihen.
Elokuvaohjaaja selvisi sydäninfarktistaan. Kului joitakin viikkoja, kun hän vihdoin jaksoi jatkaa työtään dokumenttielokuvansa parissa. Hän oli hyvin vaikuttunut Suomessa kuvatusta jaksosta, jossa lehmä kääntyy katsomaan kameraan ja tuijottaa sitten katsojaa kuin oikeuksiaan vaatien.
Dokumentti valmistui melko nopeasti. Elokuvaohjaaja päätti rajata eurooppalaisen lehmän osuuden siihen yhteen vaikuttavaan otokseen, jonka hän sijoitti dokumenttielokuvansa alkuun. Sen jälkeen elokuva kertoi pelkästään intialaisen lehmän elosta. Dokumenttielokuvaa esitettiin televisiossa ja yleisesti siitä pidettiin, joskaan mitään suuria hurraa-huutoja ei kuultu. Elokuvaohjaajalle itselleen dokumenttielokuva muodostui iltatähdeksi, hänen viimeiseksi työkseen. Työhuoneensa seinälle hän hankki A2-kokoisen taulun, jossa hänen elokuvansa lehmä tuijottaa katsojaa suoraan silmiin.