monologia.foorumi.eu

Isä istui laiturin reunalla ja onki.
Minä luin politiikkauutisia laiturin penkiltä. Isä kommentoi väsyneesti murahdellen, niin kuin uutisilla ei olisi sen enempää merkitystä kuin väärään osoitteeseen toimitetuilla sähkösanomilla.
Pikkusisko istui laiturin alkupäässä ja leikki jotain pienten lasten leikkiä löytämillään kävyillä, kivillä ja risuilla. Pikkusisko puheli itsekseen hyvin hiljaa. Se kuulosti suloiselta ja ärsyttävältä yhtä aikaa.
Lokit lentelivät ja toisinaan hypähti joku kala. Laineitten liplatus ja tuulen suhina puitten lehvissä alkoivat unettaa. Ja täysi vatsa.
Verna pesi lounasastioita mökissä. Verna oli isän uusi vaimo. Tai jokin. En halunnut sanoa Vernaa äidiksi. Äiti oli kumminkin aina äiti, vaikka ei enää asunutkaan meillä, nyt kun oli vankilassa ryöstön yrityksestä. Harmitti kun äiti oli jäänyt kiinni. Mutta olisi äiti silti meidät jättänyt. Isä sanoi, että äidillä oli jo uusi mies kiikarissa.
Minä ajattelin Vernaa. Vernalla oli nätit kesähousut, se näytti ihan valokuvamallilta, kun se liikkui. Kampauskin oli nätti, sellainen kuin elokuvatähdillä tai laulajilla. Verna oli tosi kaunis kun se hymyili. Halusin oikeesti halata sitä. Mutta en niin kuin äitiä.
Verna ei ollut äiti. Sillä ei ollut lapsia eikä se ollut ennen naimisissa. Nyt Vernalla oli isä ja minut ja pikkusisko. Toisinaan Verna nosti pikkusiskon syliinsä ja silitteli sitä ja jutteli sille, puhalteli korvaan, siitä pikkusisko tykkäsi, vaikka joskus sille tuli siitä äitiä ikävä, kun äitikin oli tehnyt niin.
Minä olin ollut Vernan sylissä vain pari kertaa. Kerran sohvalla ja kerran kiikkutuolissa. Sohvalla olin vain vähän aikaa, kun minua jännitti. Kiikkutuolissakin jännitti, mutta toisella tavalla. Ja alkoi tuntua kuumalta. Kun Verna silitti minun hiuksia, minulle tuli niin kumma olo, että oli pakko hypätä pois sylistä. Kipitin omaan huoneeseen.
Verna sanoi, että olin tulossa isoksi pojaksi. Isä lisäsi, että hyvää vauhtia. Silloin Verna meni isän viereen sohvalle ja ne suukottelivat. Minä kuuntelin. Kuulosti hyvältä, minä lehahdin punaiseksi. Pikkusisko katseli minua ja nauroi. Minä huomasin pikkusiskon vasta silloin ja – äkkiä minä läpsäytin sitä poskelle.
Pikkusisko alkoi parkua ja isä tuli huoneeseen. Pikkusisko sanoi, että olin lyönyt. Isä katsoi minua vaivaantuneena ja silitti pikkusiskon hiuksia.
”Sattuiko pahasti?” isä kysyi. Pikkusisko pyöritti päätään, vaikka kyyneleet vielä valuivat poskilla.
”Ei saa lyödä pikkusiskoa!” isä sanoi. ”Ei saa lyödä ketään.”
”Entäs jos joku lyö ensin?” minä kysyin uhmakkaasti.
”Katsotaan sitä sitten”, isä vastasi.
Hän ohjasi pikkusiskon pois huoneestani ja sulki oven.
”Ole siellä rauhoittumassa”, isä sanoi.
Kun ovi sulkeutui minä tunsin olevani kuin äiti, joka jäi kiinni ryöstön yrityksestä ja joutui vankilaan. Mutta vaikka kuinka itketti, minä tunsin vielä Vernan käden silittämässä hiuksiani. Vannoin, että kun isä kuolee, minä menen Vernan kanssa naimisiin. Isä saa hommata itselleen uuden vaimon. Ai niin, mutta isähän onkin sitten kuollut…
Isä oli nukahtanut laiturin reunalla ja onkivapa tipahti hänen kädestään veteen. Isä yritti napata sitä kiinni ja silloin hän kumartui laiturin reunan yli ja putosi veteen.
Isä hävisi näkyvistä järven sisään. Vettä loiskahti minun päälleni ja sanomalehti kastui. Me vain katseltiin isän nostattamia laineita. Äkkiä mökin suunnasta kuului nopeita juoksuaskelia. Verna pinkaisi laiturille ja sukelsi isän perään. Pian he nousivat yhdessä pintaan ja Verna auttoi häkeltyneen isän laiturille. Isä köhi hetken aikaa, mutta sanoi sitten:
”Seahound sukelsi!”
Verna suuteli isää poskelle. Sen jälkeen Verna tuntui äidiltä, turvalliselta äidiltä.