Pahan aavistus

[Daison]

Joulun jälkeen, pari päivää ennen vuodenvaihdetta, veimme lapset juna-asemalle. Hyvästellessämme toivotin heille: ”Menkää rauhassa ja palvelkaa Herraa riemulla!” Se oli minun tapani matkia jumalanpalveluskaavaa tosi elämässä. Jos nyt totta on olemassakaan.

Lapset kapusivat vaunuunsa, heillä oli paikka yläkerrassa, ikkuna oli asemalaiturille päin. Vaimoni ja minä katselimme heitä asettumassa paikoilleen siellä korkeuksissa. Satoi kevyesti lunta niin kuin joulunajan elokuvissa.

Kun kävelimme pois, minut valtasi jokin outo pahan aavistus. Lasten vaunu oli veturista seuraava. Mielessäni käväisi onnettomuuden mahdollisuus. Mutta vastaantulevat ihmiset, jotka vaikuttivat hyväntuulisilta joululomansa jälkeen, saivat minut rauhoittumaan. He käyttäytyivät niin huomaavaisesti ja rauhallisesti, vaikuttivat niin tyytyväisiltä.

Pahat aavistukseni osoittautuivat turhiksi. Mitään ikävää ei tapahtunut.

* * *

Joulunpyhien jälkeenkin minä tunsin oloni ahdistuneeksi, melkeinpä tuskaiseksi. Tammikuun puolivälissa matkustin vaimoni kanssa Pietariin. Vietimme siellä muutaman talvisen päivän katsellen nähtävyyksiä. Kaupungissa oli rauhallista, sillä venäläinen joulu ja uusivuosi olivat takanapäin, matkailijoita oli vähän ja museoissa oli tilaa liikkua. Ihmiset käyttäytyivät kohteliaasti ja kaikki sujui vanhaan, tuttuun malliin: taidemuseo, baletti, sirkus, jääkiekko-ottelu.

Paluumatkalla pysähdyimme Kivennavalla kirkkoon, jonka tornissa luki neuvostoaikaan KINO kyrillisillä kirjaimilla. Kirkossa vietettiin häitä, nuori mies kantoi kruunua morsiamen ja sulhasen pään päällä. En halunnut tunkea mukaan kutsumattomana vieraana. Kävelimme ulos, haukkasimme vain happea ennen kuin matka taas jatkui.

Kannaksella tuiskutti lunta ihan kunnolla, peltojen lävitse kulkeva tie hautautui hankeen, mutta kuljettaja puski vain eteenpäin pukillaan nuokkuen. Aavistelin taas pahaa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Saavuimme takaisin kotiin ehjin nahoin.

* * *

Matkalta palattuani ehdin jo rauhoittua. Luin kiinnostavan kirjan, katselin pari hauskaa elokuvaa ja paneuduin tutkimustyöhöni Nyhjäyksen ja elvistelyn keskinäiset suhteet. Teoria ja Käytäntö. Syvällä sisimmässäni kiersi silti yhä epävarmuus, aavistus siitä, ettei kaikki ollut kunnossa, että kohta tapahtuisi jotakin. Vaikka tiesin ennakoinnin turhaksi, kävin silti ajatuksissani läpi kaikenlaista kodin turvallisuuteen liittyvää, tarkastin kotivarat, ostin kaupasta kymmenen litran kanisterin vettä – pullo kirkasta viinaa kotoa löytyikin Pietarin tuliaisena, sen sijaan valkokurjen konjakki tuli siemailluksi jo matkan jälkitunnelmissa.

Katselin tallenteelta elokuvan Kurjet lentävät. Sen sotaa edeltävä tunnelma soitteli pianiinoni tummimpia kieliä. Poltin tuohuksen, jonka olin hankkinut Aleksanteri Nevskin lavrasta ja toivoin pahojen aavistusten kaikkoavan sen myötä.

* * *

Nukuin yön huonosti. Näin toistuvaa painajaista lopun ajasta, joka oli koittanut. Valtavista helmiäispilvistä maahan satoi lohkaremaista hiilihappojäätä. Se rikkoi talojen katot – tai ainakin vahingoitti pikkasen räystäitä ja vesikouruja. Metaaniklatraatit pelasivat rumaa peliään pohjoisilla merialueilla upottaen jäävuoria ja uhitellen sukellusveneitäkin. Maailmankirjat sekosivat sivuissaan ja lakosivat luvuissaan. Korkeuksista kuului ääni, muttei siitä mölinästä kukaan mitään selkoa saanut, kun hälytyssireenit ulvoivat yhtenään. Ihmiset valittivat kauppojen kassoilla, kävivät käsiksi toisiinsa pienimmästäkin syystä eivätkä antaneet periksi, vaikka tiesivät olevansa kaikki väärässä, niin väärässä.

Heräsin kylmässä hiessä. Nousin jalkeille jo aamuyöstä ja katselin ikkunasta pihalle. Kaikki näytti tyyneltä myrskyn edellä. Yritin jatkaa tutkimystyötäni, mutta tunsin sen mahdottomaksi juuri nyt. Jokin paha vyöryi ylleni. Yönmusta kosketus oli kolkko ja kalsea kuin omahyväinen, kaklattava nauru, jonka olin usein kuullut...

* * *

Vaimoni heräsi aamuun pirteänä ja tarmokkaana. Se tuntui minusta jostain syystä täysin sietämättömältä. Eikö hän yhtään ajatellut, mitä minä olin kokenut! Olin kulkenut läpi painajaiseni kiirastulen, jossa pelastumiseni oli kerta toisensa jälkeen hiuskarvan varassa. Ja vaimoni vain nautti aamukahvia ja vehnäsämpylää kuin mitään hätää ei olisi olemassakaan. Söi päälle orgaanisen jukurtinkin, kuten hänellä oli tapana, laittoi sekaan vielä pellavansiemeniä suolen toimintaa vauhdittamaan.

Kun luulin saavuttaneeni jo kiehumispisteeni, vaimoni sai puhelun. Siellä oli tietenkin hänen äitinsä, kukapa muukaan. Pahat aavistukseni höristivät korviaan kuin hötkeltävä ajokoira. Olin jo kuulevinani niin hyvin tuntemani häijyn, papattavan naurun.

Pian vaimoni tuli luokseni ja kertoi, että hänen äitinsä televisio oli rikki. Anopin ainoa harraste oli siis sökönä ja koska vaimoni kävi työssä ja minä en käynyt, oli minulle luonnollisesti lankeava tehtävä käydä hankkimassa anopille uusi televisio kaupungista.

* * *

Yritin suhtautua tehtävääni järkevästi. Televisio – kuinka vaikeata sen ostaminen muka olisi? Rahat olivat anopin rahoja, televisio tulisi olemaan anopin televisio. Tietysti koko vaimon suku syyttäisi minua, jos ostaisin kehnon laitteen ja anoppi syyttäisi minua, jos se laite maksaisi enemmän kuin neljä sataa. Raja-arvot olivat tiedossani, korkeintaan 400 euroa ja laitteen kesto korkeintaan viitisen vuotta. Menen kaupunkiin, ostan television, vien sen anopin luo, asennan sen, lyön anopille kaukosäätimen kouraan ja palaan kotiini. Kahvilla voin käydä Osto-Myömälässä.

* * *

Ajoin kaupunkiin moottoritietä pitkin. Onnistuin väistämään ajoneuvoja, jotka törmäsivät eteeni rampilta lupia kyselemättä. Saatoin hihkaista joitakin saatesanoja äänimerkille, jota painaisin pitemmän kaavan kautta, mutta yleisesti ottaen säilytin hermokontrollini.

Onnistuin löytämään parkkipaikan koneliikkeitten iljanteiselta ja lätäkköiseltä paikoitusalueelta. En edes liukastunut ulos autosta ujuttautuessani vaan pääsin sisään ensimmäiseen koneliikkeeseen ja astelin tv-osastolle.

Valtavan konehallin päässä oli rivikaupalla samannäköisiä televisioita, joissa kaikissa pyöri sama ohjelma, mutta joilla oli kaikilla eri hinta. Olin törmännyt ilmiöön ennenkin. Kyse oli markkinataloudesta. Ennen sanottiin: sama paska, mutta eri paperissa.

Myyjä tuli paikalle nopeasti ja aloin kysellä häneltä sopivaa mummotelevisiota. Kysymykseni vaikuttivat kyllästyttävän häntä, sillä jo kolmannen kysymyksen jälkeen hän kysyi tehtäisiinkö kaupat. Olin hieman hämilläni, sillä myyjä oli kertonut televisioista löytyvän nykyään myös mahdollisuus internetin käyttöön. En käsittänyt mihin anoppi olisi sellaista tarvinnut, hänhän katseli televisiostakin aina vain ykkösverkkoa etteivät kanavat mene sekaisin. Ilmoitin haluavani tutustua myös kilpailijan valikoimaan. Myyjä kehotti tekemään niin ja suuntasi toisten asiakkaitten luo.

Toisen koneliikkeen konehalli oli yhtä iso, mutta sokkeloisempi. Onnistuin kuitenkin löytämään televisio-osaston. Vähän aikaa televisioita tarkasteltuani tuli myyjä minua puhuttelemaan. Ilmoitin etsiväni mummolle televisiota. Sellaista yksinkertaista, jossa olisi iso kaukosäädin. Tämä myyjä oli vanhempi ja kokeneempi, häneltä löytyi palveluasennetta. Hän antoi minun tehdä lukuisia kysymyksiä ja malttoi vastata niihin. Hetkisen kuluttua saapui vierelleni pariskunta, joka aikansa keskustelua kuunneltuaan kysyi myyjältä voisivatko he tässä välissä ostaa kyseisen television. Kun minä annoin myyjälle luvan palvella välillä heitä, he kävivät tekemässä kaupat ja poistuivat.

Myyjän palattua jatkoin kysymyksiäni ja pohdin olisiko tämä sopiva laite. Sen hinta oli alle kaksisataa ja kokokin samanlainen kuin anopin aikaisemman television, sen rikki menneen. Myyjä huomautti, että tämän laitteen jalusta oli perinteiseen tapaan keskellä laitetta eikä reunoilla, joten se luultavasti sopisi entisen paikalle. Tämä ratkaisi asian ja päätin ostaa laitteen. Siinä ei edes ollut sitä internettiä, sen verran perinteisempää mallia sikälikin.

Maksusta sovittaessa myyjä kysyi, haluaisinko heidän asentavan laitteen käyttökuntoon. Kun en käsittänyt mitä se tarkoitti, myyjä kertoi, että televisioihin piti nykyään ladata päivitykset ja tehdä tarvittavat säädöt, jotta niitä voisi vaivattomasti käyttää. Tämä ällistytti minua. Kysyin maksaisiko sellainen toimenpide minulle jotain. Myyjä kertoi sen maksavan 130 euroa. Olin aivan ihmeissäni. Sehän muuttaisi television hinnan lähes kaksinkertaiseksi! Myyjä lupasi tulla hinnassa vastaan ja ehdotti kokonaishinnaksi 300 euroa. Vasta siinä vaiheessa älysin kysyä, onko kyseistä televisiota myymälän varastossa. Kuulemma oli. Päätin sopia kaupasta.

Nyt myyjä kertoi, että käyttökuntoon laitto kestäisi tunnin, tosin jonossa edelläni oli toinen televisio, jonka eräs pariskunta juuri ennen minua hankki, joten joutuisin odottamaan kaksi tuntia. Mutta saisin sitten tekstiviestin. Tyrmistystäni lievensi se, että voisin viettää odotusajan kaupunginkirjastossa, vaikkakin anoppi tietysti joutuisi olemaan ilman televisiota pitempään. Suostuin siihen.

Olin huojentunut, kun asiani oli edennyt. Kassalla pankkikorttini ei toiminut. Rahat oli siirretty aamulla tililleni, olin nähnyt siirron ja saldoa tililläni piti olla riittävästi. Sitten minulla välähti! Olin laskenut turvallisuussyistä ostorajoja kortillani Pietarin matkan ajaksi, mutta en ollut muistanut nostaa niitä takaisin matkan jälkeen. Ilmoitin kassalle, että minun olisi käytävä pankissa sopimassa asiasta ja palaisin kun minulla olisi rahat käytettävissäni.

Kaupungin pankissa minua katsottiin kuin halpaa makkaraa, kun kerroin, että minulla oli henkilöllisyystodistuksena ainoastaan ajokortti. Kun sanoin, että passin olin jättänyt piirongin laatikkoon Venäjän matkan jälkeen, minua kehotettiin noutamaan passi sieltä piirongin laatikosta.

Mikään ei auttanut. Minun oli palattava kotiin noutamaan passiani. Kilometrit moottoritiellä tuntuivat tuskastuttavan pitkiltä. Kotona tajusin sentään muuttaa itse ostorajaani nettipankissa. Sitten ajoin takaisin kaupunkiin odottelemaan tekstiviestiä television valmistumisesta.

Kaksi ja puoli tuntia odoteltuani soitin koneliikkeeseen kysyäkseni olisiko televisio valmiina noudettavaksi. Asiasta luvattiin ottaa selvää. Pian minulle soitettiin ja kysyttiin miksen ollut maksanut valitsemaani televisiota. Koneliikkeen käytäntönä oli, että asennus aloitetaan vasta kun maksu on suoritettu ja että myyjä oli tämän minulle kertonut.

Ampaisin autollani takaisin koneliikkeeseen ja maksoin television kortillani. Minulle ilmoitettiin, ettei televisiota kerettäisi enää tänään asentaa käyttökuntoon, sillä muita tilauksia oli niin paljon jonossa – sellaisia, jotka oli maksettu. Halutessani olisin kyllä saanut television mukaani ilman käyttöönottoasennusta ja siten halvemmalla hinnalla. Pelkäsin kuitenkin, etten osaisi asentaa niitä päivityksiä, joten antauduin ehdoitta. Asennuksen luvattiin olevan valmis seuraavana päivänä puoleen päivään mennessä. Minulle ilmoitettaisiin tekstiviestillä.

* * *

Ajelin kotiin tunnelmissa, joitten kuvailuun käsitteistöni ei riitä. Tiesin, että anoppi pettyisi, vaimoni häpeäisi osaamattomuuttani ja hänen sukunsa nauraisi minulle katketakseen. Vaimoni kuitenkin ratkaisi tilanteen tavallaan minun edukseni. Hän sanoi, että voisimme väittää, ettei kyseistä mallia juuri sinä päivänä ollut liikkeessä saatavilla, mutta sen voisi noutaa huomenna. Tämä huojensi mieltäni. Vaimoni kuitenkin toivoi minun ymmärtävän, ettei hän voisi antaa äitinsä viettää iltaa ilman televisiota, joten hän noutaisi äitinsä meille kylään illaksi ja yöksi. Henkeni salpautui hetkeksi, mutta pääsin tilanteen herraksi. Tai narriksi ainakin.

Illanvietto anopin kanssa meni oikeastaan aivan miellyttävästi, sillä vaimoni ymmärsi tarjoilla kursailematta kirkasta juomaa sekä äidilleen että minulle. Sammuimme kumpikin jo alkuillasta, joten vaimoni pääsi nukkumaan hyvissä ajoin, niin että hän heräsi taas reippaana uuteen työpäiväänsä. Minä ja anoppi nukuimme siihen saakka, kun kännykkääni piipahti tekstiviesti, joka ilmoitti television olevan noudettavissa. Pakkasin anopin kyytiin ja ajelin kaupunkiin, jossa otin television vastaan, ajoin anopin kotiinsa uusine toosineen, minkä jälkeen palasin itsekin kotiini.

* * *

Kotona mietin tapahtunutta pidätellyn välinpitämättömyyden ellei peräti apatian vallassa. Istuin pitkän aikaa takkahuoneen sohvalla. Käsivarteni roikkuivat jalkojen välissä ja tuijotin takan tylsää tiiliriviä keskittyen olemaan ajattelematta mitä oikein oli tapahtunut, sillä tiesinhän minä, että kyllä anopin nauru metaaniklatraatit ja hiilihappojäät päihittää.