Pilvet

[Daison]

Ajattelen jotta en ymmärtäisi

Aloitellessani kertomustani tarjoan itsestäni lukijalle tiettäväksi pari-kolme faunaa – ilman mitään kaunaa. Olen vuonna 1702 syntynyt uuden ajan yleisnero, moi! Asun luoteis-Astoriassa, pienessä kuvitteellisessa kaupungissa nimeltä Magma Chartta. Maasto on täällä luonteelleni tyypillisesti ylevää, väestö rehevää ja juurevaa eikä kotiseutuni omaleimaisuus ole malttanut olla jättämättä jälkiään ajatteluuni.

Alkemistisia kokeilujani olen testannut laajasti omaa aineenvaihduntaani hyväkseni käyttäen, sen sisäistä ääntä seuraten {ja näin meidän kesken: elohopea ei ole laisinkaan nimensä veroista}. Filosofia ja teologia saattavat osoittautua omimmiksi osa-alueikseni vaikka olen jonkinverran harrastanut myös musiikkia ja teatteria, varsinkin lämpiön puolella. Kun taas kylmiöstä olen parhaani mukaan karsinut terriini- ja aladoubiannoksia.

Joku ranskanmaalainen filosofi kuuluu arvelleen olevansa olemassa ajatellakseen. Oma elämänkokemani on johtanut minut häkellyttävällä tavalla erilaiseen, joskin jossain määrin samaakin meriteeraavaan kehäpäätelmään. Seuraavassa käyn lyhyesti läpi ajatteluani ja sen emulgoitumisprosessia.

Uskon, että on olemassa Jumala. Hän on Suuri Säätäjä, sanan monenkirjavassa merkityksessä. Jumala on myös armollinen. Hän Itse, Pyhä Etevä, on ojentanut meille lahjoja, jotta voisimme nauttia siitä maailmasta, jonka Hän on sattunut meille tällä kertaa luomaan. {Uskon näet että maailmoita on muitakin, eikä tämä suinkaan ole mikään prototyyppi sen enempää kuin tuotekehittelyn huipputuotekaan. Saattaa myös olla, että on olemassa muitakin luomiskykyisiä olentoja, ehkä sellaisiakin, joita meidän Jumalamme pyrkii parhaan kykynsä mukaan jäljittelemään!}

Kuten tuossa jo ehätin sanoa, on Jumala ojentanut meille lahjoja, jotta voisimme nauttia siitä maailmasta, jonka Hän on sattunut meille tällä kertaa luomaan. Kuten tiedämme voi vähäsen kärähtäneen kakun päälle sirotella kauniin kuorrutuksen, niin että hiiltynyt osakin menee ihan täydestä. Juuri tällaiset kuorrutukset ovat meidän Jumalamme ominta aluetta, kuten filosofia ja teologia ovat minun omimpiani. Tärkein Jumalan luomista kuorrutteista on ajattelun lahja, jonka Hän on antanut ihmiselle, jotta ihmispolo ei ymmärtäisi katsoa mikä karvaus piilee kuorrutuksen alla. Tästä olen johtanut kaikille tuntemattoman oppini kiteytyksen: ”ajattelen, jotta en ymmärtäisi olemassaoloani”.

Jotkut ovat sanoneet minulle, ettei ajatuksessani ole järkeä. Miksi ajattelisimme, jos se kerran johtaa siihen, ettemme ymmärrä? Eikö ajattelun tarkoitus muka ole ymmärtäminen? Vastaukseni olen johtanut asuinseudustani Magma Charttan kaupungista, jota ylevät vuoristoseudut ympyröivät ja jota asuttavat juurevat ja rehevät maalaiset. Luulisihan että juuri tällaisissa olosuhteissa kypsyvät suuren ajattelijan filosofiset kukinnot heleimpään loistoonsa. Mutta mitä vielä! Vaikka selittäisin selittämästä päästyäni näille moukille ajatteluni hedelmiä, he vain naureskelevat keskenään kuin päästään pehmenneelle. Ja kun itse ajattelen heidän elämäänsä en tajua siitä sen enempää kuin sika hopealusikasta.

Onko ihmisen – jota tässä itse markkeeraan – edes mahdollista ymmärtää elämästä sen enempää kuin ymmärtää sika hopeaisesta lantatalikosta! Samahan sille sialle lienee, onko taikko rautaa vai hopeaa. Riittää kun pahnat on mukavasti laiteltu niin että niillä on kiva piehtaroida. Se olkipatja, joka läävän lattialle on levitelty, se on juuri se kuorrutus, joka tekee sian elämästä tosi elämää. Ajattelu on kuorrutus ihmisen läävän lattialla. Ajattelun kautta voimme keksiä mielekkäitä väistöliikkeitä sille tosiasialle, että olemme oikeastaan aika läheistä sukua sioille, jotka aikansa läävässä röhnötettyään päätyvät aladoubina kylmiön hyllylle.

Tähän voi tietenkin esittää vastaväitteenä, että edustaahan edellä oleva pohdiskelunikin jonkinlaista, joskin perin hätäkätistä ajattelua. Ja näin juuri onkin! Väitteeni ovat tulosta ajattelusta, kuten kaikki mahdolliset vastaväitteetkin. Mutta riittävätkö mitkään väitteet kumoamaan tosiasioita? Siis sitä mitä löytyy läävän pahnojen alta... On ihmiselle terveellisempää olla ymmärtämättä siitä mitään.

Ja täysin luottaen luotujensa kyvykkyyteen {ks. hopealusikkavertaus}, päätti armahtava Jumala lahjoittaa meille ajattelun. Hän antoi sen meille pehmukkeeksi ja kuivikkeeksi kovaa ja kosteaa maailmankamaraa vasten. Ajattelun avulla voimme konstruoida teorioja, jotka selittävät milloin mitäkin meille on tarpeen tai voimme nauttia taiteista ja puutarhanhoidosta ja lemmeniloista kuin lapsoset voikukkaniityllä. Ajattelu on hempeää itsepetosta, se on Jumalan lahjoista suurin ja maistuvin, kuten on kuorrutus kakun päällä. Ajattelun avulla voimme nähdä luonnon ilman petoja, maalaisisännät ilman petollisuutta – jopa vuoripurossa näemme muutakin kuin saavikaupalla sulanutta lunta.

Useita kertoja olen makoillut sohvallani ja katsellut ikkunasta pilvien vaellusta taivaalla. Mitään en ole siitä ymmärtänyt. Pilvet tulevat ja menevät. Minä makaan. Lopulta alkaa nukuttaa. Pilvien katseleminen on yhtä tyhjän kanssa. Minusta on tullut tällainen ajattelun kautta. Onneksi on vielä sen verran varoja, ettei tarvitse lähteä kerjuulle. Haitarin soitto ei oikein maistu.

[Daison]

Mitä maailma on? Sitä voi tosiaankin kysyä. Toisaalta voi vallan hyvin olla kysymättäkin. Filosofiselta kannalta kysymystä maailman olemuksesta voi käännellä moniin asentoihin kuin porsaanruhoa vartaassa. On kuitenkin syytä muistaa valella sitä ruhoa välillä, ettei se pääse kuivahtamaan. Sitkaaksi käristetty liha ei suinkaan ole mitään suurta herkkua, vaikkakin täytyy myöntää, että mausteet siinä kyllä pääsevät oikeuksiinsa.

Maailma sinänsä ei mielestäni ole kuin porsas vartaassa, vaikka toisaalta pidätän itselläni oikeuden olla jonain päivänä sitäkin mieltä. Maailma näet pyörii kuin joku kahvasta kääntäisi ja sen pyörimisen myötä me ihmisetkin pyörimme ja meidän ajatuksemme saavat joskus uuden suunnan, sellaisen, jota aikaisemmin emme laisinkaan olisi arvelleet mahdolliseksi.

Jos joku joskus kysyisi minulta miten maailman kuvaisin, vastaisin kaiketi, että maailma, jota ihminen yrittää ymmärtää, on vaikeasti hahmotettavissa. Vertaisin luullakseni ihmistä mehiläispesään, mehiläisten yhteiskuntaan, joka on varsin suljettu ulkopuolisilta – tietenkin lukuunottamatta niitä kertoja, jolloin hunajaa käydään keräämässä. Mehiläispesän sisältä tarkasteltuna kuva maailmasta muodostuu suljetun kammion kaltaiseksi. Ulkopuolelle voi tehdä retkiä, on syytäkin, sillä sisällä ei mesi virtaa. Kuitenkin jää ulkopuolinen maailma vieraaksi mehiläispesälle, josta se {ehkä tietämättäänkin} on itse osanen. Maailma mehiläispesän ulkopuolella ei ole mehiläispesän maailma. Se on tuntematon alue, valkoinen läikkä vastapestyllä pyhäpalttoolla.

Mehiläispesän maailma on itse mehiläispesä. Sen hauras, taidolla ja perinteillä tehty rakenne on mehiläispesän käsitys siitä millaista arkkitehtuurin pitää olla. Sillä muuta ei ole. Mehiläisen tehtävät toistuvat samanlaisina päivästä toiseen: se kerää mettä ja toimittaa sitä pesäänsä hunajan valmistamiseksi ja poikasten ravinnoksi. Miksi mehiläiset tuottavat hunajaa – mahtavatko ne mietiskellä sitä itsekään! Jos mehiläiset katselisivat maailmaa pesänsä ulkopuolella, ne saattaisivat havaita helpompiakin ravinnonlähteitä ja avarampia mielenkiinnon kohteita. Mutta ei – hunajaa ja yksin hunajaa ne tuottavat eikä niistä muuhun ole.

Jos maailma on mehiläispesän kaltainen surinakoppa, onko ihmistä siis syytä tarkastella yhtenä tuon pienen yhdyskunnan jäsenenä? Jos ihmistä verrataan mehiläiseen, avautuu eteemme erikoinen näkymä maailmaan. Ihminen mehiläisenä elää vielä nykyisellä, tieteellisesti avartuneella ajallammekin varsin perinteistä elämää. Pidetään lehmiä, lampaita, vuohia, kanoja, hanhia, sikoja sekä tietenkin hevosia ja härkiä työjuhtina. Kotieläimet, koira ja kissa, hoitavat oman osansa ihmisen ”mehiläispesän” tehtävistä. Ihminen luontuu useimmiten osaksi tuota yhteisöä jopa siinä määrin, että hänen ajattelunsa ja jopa ääntelynsä alkavat muistuttaa lehmän möökimistä tai lampaan määkimistä. Kotiseutuni juurevien ja rehevien ihmisasumusten luonteva eläimellisyys tuntuu toisinaan niin murskaavalta, että minun on pakko paeta sitä pilvien katselun tai filosofiani pariin ja elleivät nekään auta olen hätätapauksissa turvautunut keskusteluihin seurakuntamme pastorin kanssa. Tosin hänen näkemyksensä vaikuttavat välillä tukevan lähiseudun ajattelumalleja, mutta onhan se mukava joskus ottaa pienet kumarat sivistyneessä seurassa.

[Daison]

Pilvien maailma on ihmeellinen. Ilmankeveinä pilvet liukuvat taivaallista pintaa pitkin. Ne muuttavat muotoaan hitaasti – lähes huomaamatta. Ne yhtyvät toisiinsa, hajoavat, poistuvat ja toistuvat taas toisella kertaa, mutta eivät koskaan täysin samanlaisina. Toisinaan pilvet ovat kuin valtavia, hohtavia linnoituksia, toisinaan ne ovat pieniä leppoisia hattaroita ja toisinaan repaleisia kuin purjeet myrskyssä tai särmikkäitä kuin satujen lohikäärmeet. Pilvet eivät ole aina valkoisia, eikä taivas ole aina sininen. Pilvissä on tummuutta ja harmautta muulloinkin kuin sateella, auringonlaskun aikaan pilvet kellertävät ja punertavat. Joskus lumisateen edellä pilvinen taivas voi säteillä oranssia valoa.

Parasta katseltavaa ovat poutapilvet. Sellaiset harmittomat, omia teitään taivaalla purjehtivat valkoiset hattarat, jotka eivät tee kenelläkään mitään pahaa. Kovin moni ei edes huomaa niitä. Kotipaikkakuntani ihmisten osalta se ei ole mikään ihmekään. He näet huomaavat lähinnä maalliset asiat: syömisen, juomisen ja suvunjatkamispuuhat. Ja nekin vain milloin eivät ole keskittyneet loputtomaan työntekoonsa. Minä – jonka sielu on henkistynyt vastaanottamaan maailmassa sen kauneuden, sen ihmeelliset tarinat, joita koko luomakunta on tulvillaan, tarinat, joissa ei lypsetä lehmiä tai naruteta naapureita vaan jossa ihminen osana Jumalan suurta luonnonihmettä elää sittenkin, huomaamattaan, kerran kadottamaksi luulemassaan paratiisissa – niin, minä huomaan pilvet. Ja kun minä makaan sohvallani ikkunan ääressä {saatan viettää siinä tuntikausia onnellisena kuin vastasyntynyt äitinsä rinnoilla}, minä ihastelen Jumalan luomistyön ihmettä, joka aina on nähtävissä päämme päällä, mutta jota ihmiset eivät lainkaan huomaa vaan työntävät nokkansa maan puoleen niinkuin sinne emme muutoinkin olisi matkalla.

Sohvaltani olen nähnyt monenmoisia pilviä. Niiten seurassa vietän aikaani päivittäin. En tarvitse tympeitä työtehtäviä, ihmisten tai eläinten parissa vaivaudun melko nopeasti. Pilvet sen sijaan, pilvet eivät väitä vastaan, niitten liikehdintään ei ole mitään lisättävää. Mitään niin kiehtovaa kuin pilvet en tosiaankaan tunne.

Poutapilvien muodot vaihtelevat silmieni edessä, ne kertovat merkillisiä tarinoita, joissa on minulle tuntemattomia ihmisiä {mikäli jonkun pilven hahmo muistuttaa tuntemaani ihmistä, alan katsella jotain toista pilveä}, niitten muodot luovat eteeni erikoisia eläimiä ja outoja, satumaisia rakennuksia. Toisinaan en näe pilven muodossa mitään tunnistettavaa seikkaa, mutta pian se muuttuu ja näen pilven uudella tavalla.

Pilviä katsellessa näkee useinkin lintuja, jotka vilahtavat ohitse. Kesäisin silmien editse saattaa lepatella perhosia ja pöristellä jos jonkinlaista surriaista. Isot sudenkorennot ovat toisinaan hieman turhankin häiritseviä, vaikka Jumalan luomia olentojahan nekin lienevät. Saattaa käydä niinkin, että vaikuttaa siltä kuin sudenkorento lentäisi pilvien seassa. Mitään ääntä niistä ei silloin kuulu ja ne myös häviävät näkökentästä nopeasti.

Olen kokenut monia oivalluksen hetkiä katsellessani pilviä. Minulle pilvet ovat paitsi mitä mainiointa ajanvietettä, myös tapa tuntea yhteyttä Jumalaan ja hänen luomistyöhönsä, luontoon.

[Daison]

Kun minua kerran pidettiin sivistyneenä henkilönä niin ainakin lapseni halusivat minun kertovan heille satuja. Tavanomaiset sadut puunhakkaajista ja paimenista ja noidista ja prinsessoista tuntuivat minusta niin maalaisjärkisiltä, etten viitsinyt alistua sepittämään mitään sellaista. Sen sijaan päätin kehitellä lapsilleni faabelin, opettavaisen eläinsadun.

Aluksi ajattelin sadun kertovan juuri maalaisen elämäntyylin vanhanaikaisuudesta ja eräänlaisesta henkisestä velttoudesta, jota jäntevillä lihaksilla ja kovaäänisellä mölyllä koetettiin peitellä. Oli helppo valita eläimet, jotka kuvaisivat maalaisia: nautaeläimet, vuohet, lampaat ja siipikarja sopivat siihen osaan. Poikkeavia yksilöitä maalaisten joukossa olivat koira ja kattohaikara. Koira komensi itseään isompia ja pienempiä eläimiä ja kattohaikara katseli tapahtumia ylhäältäpäin, omasta näkövinkkelistään. Myös kukko herätti huomiota kiekumalla kanalauman johdossa, joskaan millään erityisemmällä viisaudella sitä ei ollut varustettu. Kettu oli viekas eläin, joka muitten elikoitten tuli ottaa huomioon. Jänis oli pelkuri, jänishousu oikein. Kotka vaani kaikkea korkeuksista ja sen yllättävät syöksyt tiesivät äkkilähtöä sille, joka ei osannut varautua pahimpaan.

Viisaaksi eläimeksi ja eräänlaiseksi esikuvaksi muille olennoille valitsin empimättä kaikkitietävän käen. Arvelin, että käki, joka kukunnallaan kertoo ihmisillekin, montako elinvuotta niillä on jäljellä, olisi arvostettu ja kunnioitettu neuvonantaja myös eläinmaailmassa. En osannut olettaa, että lapset olisivat niin tietoisia käen tavasta munia toisten pesiin. Ehkä joku oli vihjannut lapsilleni jotain sen tapaista? Meille poikennut appeni vielä kyseenalaisti käen viisautta muistuttamalla sanonnasta ”kännissä kuin käki”.

Käen käyttö viisaana eläimenä, joka ratkoo kaikkien muitten pulmia, ei osoittautunut lopullisen ratkaisevaksi kompastuskiveksi faabelissani. Sen sijaan haluni nimetä kukin eläin ihmisen kutsumanimellä aiheutti alkuun kummeksuntaa ja sittemmin tahatonta hilpeyttä kuulijoissani. Vaikka kuinka yritin keksiä harvinaisia nimiä faabelini eläinyksilöille, lapset ja eritoten appeni keksivät kiusallisen usein samannimisiä henkilöitä, joissa oli jotakin sopimattomuutta satuni tarkoitukseen. Tai sitten nimet sopivat yksiin paikkakunnan väen kanssa liioitellun hyvin, niin että faabelini alkoi kuulostaa kerrassaan rienaavalta.

Vaimoni, joka parhaansa mukaan koetti kuunnella faabeliani keittonurkkauksessa, joutui vähän väliä kääntämään päätään poispäin minusta, kun halusi peitellä häpeäänsä tai ei kyennyt pidättelemään naurunpurskahduksiaan. Lasteni lähes katkeamattoman naurunremakan sekaan appeni vielä hoihkaisi, että tarinan opetus on, ettei kenestä tahansa ole sadunkertojaksi vaikka olisi pesä täynnä käenmunimia. Siinä vaiheessa vaimoni livahti punehtuneita kasvojaan käsillään suojaten ulos talosta ja lapset ja appeni nauroivat niin paljon, etten enää itsekään muistanut, mikä faabelini opetuksen piti olla. Lopetin faabelini ilman sen kummoisempaa opetusta ja läksin itsekin ulos kävelläkseni vuoripuron varressa.

Kun tulin takaisin, olivat lapset jo einehtineet ja appeni nuokkui tuvanvieruspenkillä sammunut piippu suussaan roikkuen. Noudin itselleni kupillisen kuoripiimää ja palan leipää ja nautin ne tuvassa, joka oli nyt kovin hiljainen. Syötyäni panin pitkäkseni sohvalle ja taisin nukahtaa varsin pian. Aamuyöstä heräsin kuullessani vaimoni käyskentelevän navetalla. En ollut kuullut hänen lainkaan tulleen kotiin. Hän on sellainen yökulkija, sanoo tarvitsevansa toisinaan omaa rauhaa. Kunnioitan tätä piirrettä hänen käytöksessään, sillä rahvaanomainen, kotiinsa liiaksi kiinnittynyt ihminen on minulle kovin vastenmielinen. Seuraavaksi kerronkin vaimostani – tai sitten papista, jonka kanssa yhteen sattuessani käyn virkistäviä keskusteluja.