Viisarit ja kellotaulu

[Daison]

Sekuntiviisari tuumaili yllättäin:
noinkohan hyppäisin taas eteenpäin?
Mitähän ihmettä seuraisi siitäkin,
jos tämän sekuntipelini päättäisin?
Jäisikö toisetkin viisarit jumiin,
juuttuen menneisiin tapahtumiin?

Minuuttiviisari katseli kelloa,
ihan kuin vanhempi soittaja selloa.
Tuota se soitteli ikänsä aikansa,
ihmeellisempi ei lie ollut taikansa:
eteni kerrallaan minuutin verran,
säestäjänä sen suuremman herran.

Tuntiviisari, vakaana makaava,
tuokion kulumiselle on takaaja,
eikä se turhia pohtia jaksa,
jos kello ei etene, mustunee maksa.
Miksipä siksi ei kylkeä kääntäisi,
tunteja aina vain uusiksi vääntäisi.

Kellotaulu on aikojen alusta,
viisariveikkojen tikitysjalusta,
jota voi kuunnella ihmeenä kummana
tai tasatahtia käyvänä hummana.
Taulu tuo sammalenvihreän hohtava
unien metsään on katsojan johtava.