monologia.foorumi.eu

Verivaahtera

Kissalla ulkona heiluvat korvat,
vaikkei se valhettele.
Tuulella käypi sen tuuheat karvat,
vaikkei se viekastele.

Miksikä naapuri antoi ilmi
liiteripuitteni määrän?
Perjantaiehtoona kärähti filmi,
tein teon silloin väärän.

Hallayö haastaa kuurassa kieli
riitteessä tunteen juoksu.
Jäätyykö järki, murtuuko mieli,
löyhkääkö turman tuoksu?

Veristä lehteä vaahtera viskoo
pihasta pihaan toiseen.
Piinako pimeinä iltoina kiskoo
ihmistä vihaan moiseen?

Pakkasen jäätämä hanki voi kantaa
iltapäivälle saakka.
Lopulta silti se periksi antaa,
vajoaa maahan taakka.

Aurinko loistava luontoa nostat,
kesäksi kaiken käännät.
Hyvällä kerran tekoni kostat,
suoraksi väärän väännät.

LAULUN LAATIJA
(Sävel: ”minä vaivainen mato matkamies maan”)

Eipä kai kansanlaulua väsätäkään
ihan tyylillä tosta ja noin vain.
Sehän pakkaisi semmoinen särähtämään
sävelkorvien kirvelyn tuottain.

Politiikassa myös joskus sentään kumminkin
tulis aattelun valmista olla.
Muuten konservatiivit taas iskee takaisin,
päälle paahtavat kuin ajatollah.

Älä ihminen luule jotta aivostasi
runo ryöppynä huulilles luistaa.
Säesyöksy jos käy unen kaivostasi,
tuota mahdatko aamulla muistaa.

Runo luokses ei käy, ei se kuulu eikä näy,
sinun taikina vaivata täytyy.
Kyllä tunnistat sen, milloin valmiiks ennättäy,
sehän soi, että rintasi räytyy.

LORU LOPPUUN
(Sävel: Oi, Pyhä Henki, Herramme)

Sukuni elin sotien,
voitonriemua tuntien
en sentään juuri milloinkaan –
en oppinut kukistamaan.

Kukista voikin tunnetaan,
margariinia suositaan,
voimakas suola pannaan pois,
kuin myrkkyä makukin ois.

Makunsa kullakin on, juu.
Ei toisen mieliks nappaa suu,
ja biojäteastiaan
päätyy herkku happanemaan.

Hapanta lapan naamaani,
kun riisuttu on naamari,
näät ketä tässä seurattiin
ja minnekkä lipsahdettiin.

En etupäässä ensinkään
kehota ketään miettimään
mikä lie viesti lauluni,
sanomani mätämuni.

Jos jostakin voin riemuita,
niin aina laulun lopusta.
Lopussa kiitos seisahtaa,
jos kohta myös huojahtaa.

LORUMUULI JA MINÄ
(Sävel: Isoisän olkihattu)

Lapsena jo tunsin: samanlainen ollut en,
elämäni elin sitä tätä etsien.
Runottaren siivekästä ratsua kun hain,
niin runoratsun sijasta vain lorumuulin sain.

Tuumin että ehkä aasin sentään muulilla
voittaisi kuin korkkipyssyn kunnon kuulilla.
Enpä siinä aatellut, voi kuula jumittaa,
ja julkaistua runoa on paha kumittaa.

Tyrittyjä töitä runokirjat kantoivat,
asiakaspalautetta jotkut antoivat:
paalaimien syliin voisi runot lykätä,
kas niin käy täällä sellaisen kestä ei tykätä.

Kun lorumuulin kera kuljin tietä tomuista,
näin kaatopaikan syvän täyttyneenä romuista.
Mä satulan ja valjaat riisuin lorumuulilta,
hymähdyksen ääni kuuluikin sen huulilta.

”Joko meni sisu kaulaan runoilijalta?”
muuli kysyi silloin kuin kennenkä poijjalta.
Se hersyvästi hörähtäen päivänlaskuun päin
vilkaisi ja jatkoi sitten mulle nimittäin:

”Yhdessä on kuljettu ja tässä ollaan nyt,
ja vaikkakaan ei ole suurempia syntynyt,
niin mitä tuota yhteistyötä suotta lopettaa,
annetaanpa maantien meille loppu opettaa.

Satula ja valjaat – visko kaatikselle vain,
niitä riittävästi kyllä kanniskella sain.
Loppumatka kuljetaankin miten haluttaa,
juomapaikalle voin vaikka sinut taluttaa.

Kas juominen on tärkeämpää kuin on syöminen
ja luominen on harvinaisempaa kuin lyöminen.
Kun meiltä onnistuvat luomiset ja juomiset,
on päivänlaskun mailla meillä kelpo huomiset.”

EUROOPPALAINEN JUOMALAULU

Poikani mun kulkee,
tiensä vieköön aurinkoon.
Tulkoon tyttö vastaan,
vieköön pojan avioon.

Työtä totisinta
poika vastaan ottakoon.
Vastoinkäymiset taas
joku toinen hoitakoon.

Poikani on tiellä,
ilo hänet kohdatkoon.
Poikani mun kulkee,
tiensä vieköön aurinkoon.

ESKALAATIKKO

Jos ei makaroonia me saada,
eskalaatikkoa tekaistaan.
Eskalaatikkoa kyllä riittää,
äärelleen me eskaloidutaan.
Maistuu itsetehty kotiruoka,
ketsupilta sekä suolalta.
Maistuu ihan eskalaatikolta,
eskalaatikolta tutulta.
Eskalaatikkoa popsitaan,
eskalaatikkoa aina vaan!

Hyvin menee mutta menköön

Ykkösasioita ainakin on asiamme tämä,
eikä mikään jutunjuurikasvun vähänlainen jämä.
Autossamme pakkivaihde näet äsken kiinni hirtti,
piti morsiamen itse kuntoon siivota hääpirtti.

Mehän emme ennättäneet edes mennä niihin häihin,
kun ei raha enää riittänyt häälahjoihinsa näihin.
Nenäliinassa ei meille kakkupalaa kotiin tuotu,
eikä ymmärryksen yskähdystä osaksemme suotu.

Hyvin menee mutta menköön, eläköön ja monta muuta!
Suuta suloisinta suutelemme, elävien kuuta.
Hyvin mennyt on ja mitä tuosta enemmälti enään,
paisuminen mahan tuntuu kohta nahkan läpi nenään.

Kaipa joitakin vain meistä onnen peikoiksi on luotu,
toisten paikka taas on loppuun saakka takimmainen ruotu.
Silti joka päivä työtä teemme jos nyt työtä saamme,
kunnes kerran exitus koristaa polkuanturaamme.

Älkää haudallamme itkekö, jos päästään sinne asti,
meidän lähtömme johdosta kevenee tän mailman lasti.
Kasvaa terhakammin omenapuu ilman kuivaa oksaa,
tän kylän ämmät nämä juorahtavat jutut kyllä hoksaa.

Hyvin menee mutta menköön, eläköön ja monta muuta!
Suuta suloisinta suutelemme, elävien kuuta.
Hyvin mennyt on ja mitä tuosta enemmälti enään,
paisuminen mahan tuntuu kohta nahkan läpi nenään.

Kihokit silmissäni

Kalenteriin katsoessa
kihokkeina katseessani
tappisoluni tanakat
lasisiiven nappasivat
rentovartisen eläjän
juuri sinun nimisesi
hennon henkesi tukkivat
sulattamaan sulkeutuivat
polvillesi pu’ottivat
peittivät puolivillasi
itseensä sinut imivät
ottivat sinut omaksi
kuin oisit ikäsi ollut
värikalvona mykiön
sädekehä silmäterän.

Kadonnut

Missä lienet kaivattu?
kaukomaille laivattu?
Murusina makeina,
sulitko sokerirakeina?

Katositko ilman teitä?
Eihän suutas multa peitä?
Veden peili huokauksista
lainehtii jo kaipaavista.

Haen sua hongikosta,
synkimmästä kuusikosta,
kunnes peippo koivikossa
laulaa nimes vahingossa.

Itikainen vitikainen
imet ihmisen verta.
Hetkessä on paisuvainen
pötsi ja satakerta.

Ihmisellä imeminen
ei niin massua pullista.
Neidin massun paisuminen
johtuu vissiin pullista?

Tosin kansa kaikenlainen
käskee oltta välttämään,
sijaan suklaapatukoitten
siemeniä jälttämään.