Joulu on muistojen aikaa

[Daison]

Jouluaattona ajellessani hautausmaalta toiselle tulin ajatelleeksi, että minä sitä olen jo 61-vuotias mies. Että niin vanhana en isääni nähnyt, sillä isä kaatui jo talvisodassa 25-vuotiaana. En ollut aikaisemmin tullut sitä tuumineeksi, mutta nyt se jostain syystä kosketti minua kuin metallinen hautalyhdyn varsi pakkasella. Aikamoinen ihmemies tunsin olevani, varsinkin kun otti huomioon, että synnyin 21 vuotta isäni kuoleman jälkeen, melkein päivälleen! Äitini ei koskaan epäillyt isäni osuutta syntymääni, toisin kuin isäni vanhemmat, joilta äiti ei saanut korppuakaan saati mitään varteenotettavia rahasummia minun elättämisekseni. Enpä minäkään heille koskaan edes joulukorttia laittanut. Joskus kävin salaa vilkuilemassa heidän kartanoaan, parooniperhettä kun ovat. No, nykyään ovat hekin manan majoilla ja perinnöt on jaettu, ei sen puoleen. Nou haard fiilings, mutta kuitenkin. Olisihan se ollut kiva vaikka joku kynttilänjalka saada – isovanhemmiltaan. Tai paperipaino, kristallia.

Äitini sain oppia tuntemaan hyvin. Hän ei tinkinyt periaatteistaan ja niitä hänellä olikin vaihtelevat määrät. Äiti oli jouluihminen viimeisen päälle. Hän jotenkin muuttui jouluisin, lennähti ulos kuorestaan. Äiti koristeli kodin upeasti, aina samoilla kuluneilla koristeilla, siinä oli olkipukkia ja punaisesta kartongista leikattuja tontun kuvia ja onttoja kuusenkoristepalloja. Värivalojakin äiti käytti sikäli kuin niitä edellisiltä jouluilta säästyi. Olohuoneen seinälle äiti laittoi aina punaisen flamingon, jonka hän oli voittanut joskus karaoke-kilpailusta. Joku vierailija väitti, että se oli ollut märkä teepaita -kilpailu, mitä minä en aluksi uskonut. Eihän äiti edes tykännyt teestä. Vuosien saatossa flamingo haalistui oranssiksi, mutta toimi silti.

Meillä kävi aina jouluisin vieraita. En useinkaan tiennyt keitä he olivat, eikä sillä niin väliä ollut, sillä tunnelma oli katossa alusta asti. Toisinaan vieraat pysyivät luonamme aamuun asti, toisinaan jeparit kävivät vähentämässä vierailijoita, että talon muut asukkaat saisivat nukkua. Meno yltyi näet joskus melkoiseksi, äiti twistasi ja jytäsi niin että lattia tömisi. Arkisin hän ei ollut semmoinen. Kai ne vieraat olivat jotain äidin tuttuja hänen nuoruudestaan, joskus heillä oli mukanaan lapsia, joitten kanssa leikin ja sain mennä keskellä yötä pihallekin. Oltiin lumisotasilla ja naarmutettiin naapureitten autoja.

Kun vieraat lähtivät, äiti aluksi nukkui aika pitkät unet. Minä söin jouluruokien tähteitä. Opin tykkäämään maksalaatikosta ja rosollista. Herättyään äiti ensin siivosi hetkisen, lysähti sitten nojatuoliinsa ja tuijotti kotvan aikaa sitä flamingoa. Minä vein ädille silloin mukillisen kahvia. Äiti tykkäsi kahvista. Kahvikuppi kädessään hän kertoili minun veljistäni ja sisaruksistani, joita en ole vieläkään koskaan tavannut. Äiti sanoi heitä kyllä löytyvän sieltä täältä. Ja äiti oli valmis myös tunnustamaan äitiytensä, hän ei ollut mikään vastuun pakoilija. ”Ei olla parooniperheestä”, äiti selvensi. Kaikkia lapsiaan äiti kertoi rakastavansa kuin omiaan. ”Rakkaudesta ne ovat syntyneet niin kuin sinäkin”, äiti lausahti. Sen jälkeen hän nousi ylös, laittoi radion joululaulukanavalle ja alkoi siivota.