Salapoliisi Porolan syksyn alku

[Daison]

Salapoliisi Porola oli ajautunut kiusalliseen tilanteeseen. Menipä hän lomailemaan minne tahansa ihmiset häippäsivät hänen luotaan. Kun hän tilasi kannullisen saamenkielistä suklaata, tarjoili toi sen kädet vapisten ja pakeni äkkiä paikalta. Kukaan ei istuutunut aamiaiselle hänen lähettyvilleen. Kun Porola asemoitui ruokasalin nurkkapöytään, ihmiset siirtyivät aterioimaan terassille. Kirjadivarit tyhjenivät myyjiä myöten hänen saapuessaan tutkimaan pölyttyneitä opuksia.

Loogisen ajattelun mestarina Porola tiesi hyvin miksi ihmiset välttelivät häntä. Hänen maineensa kulki hänen edellään. Joka vuosi ilmestyvistä tekkareista ihmiset olivat lukeneet, että missä ikinä Porola liikkui, siellä murhattiin joku immeinen. Porolan harmaat aivosolut työskentelivät kiivaasti. Jotakin piti keksiä, joulumyyntiin oli saatava uusi murhamysteeri, jonka hän sitten tieteellisen täsmällisesti selvittäisi. Taskukellon vieterit raksuttivat, aika kului arvellessa, knalli päätä käännellessä.

Elettiin syyskuun ensimmäistä viikkoa. Kesä oli päättänyt jatkua vielä muutaman päivän ennen kuin syksyn harmaat kelit sumuineen ja sateineen masentaisivat kaikki paitsi ne, jotka olivat yleensäkin masentuneita ja joille harmaus oli luonteva olotila. Porola kulki lomakohteensa hautuumaalle ja huokaisi. ”Varmaan olisi näittenkin kivien alla monella arkkupaita pesemättä murhaajansa kanssa,” Porola arveli. Hetkisen aikaa hautuumaalla tallusteltuaan Porola huomasi mielensä pohjalla helisevän tiu’un. Oivallus murtautui esiin hänen aivokurkiaisestaan, kuin nopeavaikutteinen myrkky se levitti vaikutuksensa tuohon ilmiömäiseen murhienratkaisukoneistoon.

– Kirjasto! Miun Tuormuksein! Porola hönkäisi ja pinkaisi matkaan kohti lähintä kirjastoa.

Varsin vähällä vaivalla Porola sai kirjastosta luettavakseen vanhoja sanomalehtiä, jotka kertoivat omalla hupsulla tavallaan siitä elämänmenosta, jota paikkakunnalla oli vietetty. Eipä aikaakaan kun Porola jo löysi lupaavan murhamysteerin ainekset vanhasta aviisista.

Kyse oli sota-aikaan sattuneesta onnettomuudesta, jossa miinanasentaja oli kuollut ja saanut samalla ylennyksen sotamiehestä alikersantiksi. Porola kiinnitti huomiota ylennykseen, jossa hypättiin korpraalin arvon yli noin vain. Pikku-uutisessa ei mainittu muita nimiä kuin kuolleen sotamiehen nimi. Miksi onnettomuudessa kuollut mies oli ylennetty? Mitä oikeastaan olikaan sattunut? Eläisikö vielä joku, jolla olisi tietoa onnettomuudesta?

Kuten tapana oli, Porola päätti asettua lounastamaan miettiäkseen kaikessa rauhassa tätä mysteeriä. Kirjastossa oli ruokala, jossa tarjoiltiin keittolounaita, mustaa leipää ja napsuja palan painikkeeksi. Porola tilasi yhden menyyn ja oluet päälle.

Ikivanha kirjastonhoitaja oli ainoana jäänyt palvelemaan Porolaa ja hän saapui nyt lounastamaan viereiseen pöytään. Naisen hiukset olivat harmaat, kuin pölyn peitossa, hänen kasvonsakin vaikuttivat harmaantuneen. Luultavasti nainen oli eläkeläisenä jatkamassa työuraansa. Nainen einehti voipaperista kaivamiaan härskiintyneen näköisiä juustovoileipiä ja joi päälle maitoa punakorkkisesta viinapullosta. Sellaiseen ruokaseuraan Porola ei ollut tottunut jätettyään kotiseutunsa. Pelkosenniemellä naista olisi arveltu seidaksi.

Äkkiä nainen kääntyi katsomaan Porolaa pienillä, harmailla silmillään ja lausui:

– Enpä menisi suosittelemaan näitä revontulijuustoja.

Naisen suu mätysti juustovoileipää kuin paremman puutteessa. Osa juustosta pyrki valumaan suupielistä ulos eivätkä ajoittaiset röhevät röyhtäisyt juuri lieventäneet vaikutelmaa. Porolan täytyi kerätä kaikki itsehillintänsä, ettei hän olisi noussut pöydästä nopeammin kuin kuvotus pyrki ylös hänen kurkkuunsa. Tästä ei syntyisi tekkaria joulumarkkinoille. Silloin yllättävä oivallus sai Porolan todellakin nousemaan tuolistaan.

– Suljuniesta! Porola hihkaisi vasen etusormi pystyssä, sillä hienona miehenä hän ei suostunut sanomaan salmonella, vaikka se nyt juohtuikin ensimmäisenä hänen mieleensä.

”Armeija marssii vatsallaan” – vanha sanonta oli noussut hänen mieleensä kuvotustakin nopeammin. Siitä siinä saattoi olla kysymys. Räjähtänyt sotamies oli ylennetty propagandasyistä. Sillä kukapa olisi syönyt pataljoonasoppaa nähtyään varvikkoon levinneet sotamiehen suolet. Kyse ei siis ollut murhan peittelystä vaan eräänlaisesta joukkojen rauhoittelusta.

Nyt nousi kuitenkin tuoliltaan ylös vanha kirjastonhoitaja. Nainen katsoi tiukasti pienillä, harmailla silmillään Porolaa, joka keräili innostustaan kasaan tajuttuaan impulsiivisen käyttäytymisensä huperuuden.

– Kuulkaahan te viikseenvahaaja! vanha kirjastontäti lausui vakavasti. Minä näin mitä uutista te olitte tutkimassa. Minä tiedän mistä siinä tapauksessa oli kysymys. Ennen kuin rakentelette omia teorioitanne asiasta, minä kerron mitä minun tietääkseni tapahtui. Se sotamies ei kuollut miinaonnettomuudessa. Hän kuoli bunkkerin rakennustyömaalla – oli hitsaamassa betonista kattorakennetta kiinni seinään, kun jotain sattui ja tuet romahtivat. Niitä tukia pitelivät paikoillaan nuoren upseerin johtamat miehet. Kun tuki alkoi pettää, upseeri pakeni ensimmäisenä paikalta ja osa miehistä myös. Hitsarina toiminut sotamies jäi betonisen rakennelman alle. Hän pysyi hengissä puoli tuntia onnettomuuden jälkeen. Sinä aikana nuori upseeri kävi pyytämässä anteeksi sotamieheltä ja lupasi hankkia miehelle ylennyksen korvauksena kärsimyksestään. Sen ylennyksen sotamies myös sai – joskin menetti henkensä. Nuori upseeri säilyi sodasta hengissä ja vahingoittui vain henkisesti. Hän oli minun isäni. Olette ainut, jolle olen tapauksesta kertonut, se vaiettiin yleisen edun nimissä. Eikä se ollut ainut asia, josta sodan jälkeen vaiettiin. Dekkaria te ette tästä saa, sankaritarinan kanssakin on niin ja näin.

Sen kerrottuaan vanha nainen vaikeni itsekin. Hän keräsi voipaperinsa ja sulki maitopullonsa korkin. Sitten hän hitaasti laahusti takaisin kirjastosaliin.

Porola huomasi seisovansa yksin kirjaston ruokalassa. Hän nosti napsulasin pöydältään ja nautti maljan kuolleena ylennetyn sotamiehen muistoksi.

Seuraavana päivänä syksy oli tullut kaupunkiin. Sumu piiritti maata ja merta, pehmensi eilen hehkuneet värit ja tuntui hiljentäneen lomakohteen elämänmenon. Porola kulki mietteissään pitkin kaupunkia ja saapui muistomerkille. Sodassa kuolleitten upseerien muistomerkissä ylimpänä komeili kultakirjaimin linnoitustyössä menehtyneen sotamiehen nimi, arvonimenä alikersantti.