Hiljaisuudesta

[Daison]

Minkälaisen runon sepittäisin
tästä maailmasta, kaiken tietäjien repimästä?
Tuntuu että parasta runoutta olisi hiljaisuus.
Sitä hiljaisuutta ei ylhäältä määrätä,
se lahjoitetaan pyytämättä.

Hiljaisuus, jossa huojuu kaatamaton metsä,
elävät luonnolliset puut, varovaiset eläimet,
haltiat ja tontut, peikot ja metsän immet,
pienet, liikkumattomat lammet,
ruosteista vettä juoksevat purot,
sumua hengittävät sammalmättäät,
partana oksilta roikkuva luppo.

Hiljaisuus, joka syntyy synnyttämättä,
on, kutsuu, kajahtelee
kuin kirkas linnunlaulu männikön pilareissa.
Hiljaisuus, jota voisi juoda,
joka imeytyy sieluun, läpäisee kehon,
soi kaikuna jostakin kaukaa,
soi tervehdyttävää rauhaa –

jonka keskeyttää palokärjen poranterävä nakutus.
Hetken se juuri on kaikki.
Hakee toukkaa.
Pudottautuu kömpelöön pakolentoonsa.
Kirkaisee kireän laulunsa,
vie hiljaisuuden mennessään.

Autio metsä on polku edessäsi,
kituliaasti kasvaneen vesakon vierellä.
Alkaa tihuuttaa vettä.

[Tuoreina]

Parasta runoutta on hiljaisuus.
Ei ylhäältä määrätty,
vaan pyytämättä lahjaksi saatu.

Hiljaisuudessa huojuu kaatamaton metsä,
elävät luonnolliset puut, varovaiset eläimet,
haltiat ja tontut, peikot ja metsän immet,
pienet, liikkumattomat lammet,
ruosteista vettä juoksevat purot,
sumua hengittävät sammalmättäät,
partana oksilta roikkuva luppo.

Hiljaisuus syntyy synnyttämättä,
on, kutsuu, kajahtelee
linnunlauluna männikön pilareissa.
Hiljaisuus, jota voi juoda,
imeytyy sieluun, läpäisee kehon,
soi tervehdyttävää rauhaa –

jonka keskeyttää palokärjen poranterävä nakutus.
Hetken se juuri on kaikki.
Hakee toukkaa.
Pudottautuu kömpelöön pakolentoonsa.
Kirkaisee kireän laulunsa,
vie hiljaisuuden mennessään.

Autio metsä
polku edessäsi,
kituliaasti kasvaneen vesakon vierellä,
kun tihuuttaa vettä.

[Daison]

Hiljaisuus sepitti runon
metsästä
joka jaksoi sitä kuunnella.
Kuusen juurelta
sammalen alta runo
supatti rupatti
hidasta kasvua
juurien sielun.