Railiina oli arkaluontoinen, herkkä nainen. Jos takana istuva matkustaja hytkytti jaloillaan Railiinan penkkiä junamatkalla, hän ei sanonut mitään vaan kesti kaiken päätepysäkille asti. Railiinan puoliso Enska oli omahyväisellä tavalla leikkisä hupattaja ja muutenkin veltto mies. Kun Railiina nosti joulukinkun pöytään ja kutsui miehensä syömään, mies saattoi rallatella tipetipetiptap-sävelellä ”aika lailla kuivakalta näyttää”. Eikä Railiina löytänyt itsestään rohkeutta huomauttaa siihenkään mitään.
Railiina kävi työssä ja hoiti kotia. Koti oli miehen ja miehen tyttären nimissä. Tytär Haave oli Enskan ensimmäisestä avioliitosta. Enskan vaimo kuoli alle nelikymppisenä syöpään. Haave muutti muutama vuosi sen jälkeen ulkomaille ja eleli siellä naimisissa zimbabwelaisen miehen kanssa, heille oli siunaantunut kaksi lastakin. Kun Railiina tutustui Enskaan, oli hän itse jo yli neljänkymmenen. Lapsia Railiinalla ei ollut, eikä juuri miesystäviäkään sitä ennen. Enska löytyi työpaikan pikkujouluista. Reilut kymmenen vuotta vanhempi Enska tanssitti Railiinaa ja kehui häntä sopivan leikkisällä tavalla. He tapailivat muutaman kuukauden, kun Railiina oli jo valmis muuttamaan miehen taloon.
Alusta lähtien liitto oli enimmäkseen ystävyyttä. Eli Railiinan kannalta ruuanlaittoa, pyykinpesua ja siivousta. Jonkun vuoden samassa vuoteessa nukuttuaan mies siirtyi nukkumaan takkahuoneeseen ja makuuhuone jäi Railiinalle. Kymmenen yhteisen vuoden jälkeen arki vakiintui sellaiseksi, että molemmat viettivät aikaansa eri puolella taloa, kunnes tapasivat ruokailun ja saunomisen yhteydessä. Vieraita heillä ei juuri käynyt, Enska omistautui melko täydellisesti harrastukselleen.
Enska harrasti laulamista. Valitettavasti Railiina ei siitä ilahtunut, sillä Enska tykkäsi satakunta vuotta vanhoista iskelmistä. Niitä hän laulaa loilotti päivät pitkät voimakkaalla nasaalitenorillaan. Takkahuoneeseen Enska rakensi oikein studion, jossa oli karaokelaitteet ja tallentimet. Enska tykkäsi paitsi laulaa, myös kuunnella omia esityksiään. Joskus hän pyysi Railiinaa kuvaamaan lauluaan ja editoi sitten esityksistään videoita, joita Railiina muodon vuoksi kehui. Kyllä Enska tajusi, ettei Railiina hänen laulustaan paljon perustanut, mutta itse hän tykkäsi laulamisesta ja oma kun oli talonsa, teki hän siellä mitä lystäsi.
Eräänä aamuna Railiina kummasteli, kun Enska ei noussut aamupalalle hänen kanssaan. Takkahuoneessa oli hiljaista. Sisään kurkistaessaan Railiina löysi Enskan lattialta, johon mies oli tuupertunut mikrofoni kädessään.
Enskan vei sydänkohtaus. Poliisitutkinnassa paljastui, että hän oli aikeissa tallentaa lauluaan, mutta oli saanut vain hiljaa kähistyksi sanat: ”Aavan meren tuolla puolla...” Sitä seurasi veltto lysähdys ja sen jälkeen hiljaisuutta aamuun asti.
Haave saapui isänsä hautajaisiin perheineen. Zimbabwelainen mies, Ben, oli valkoinen, hän viljeli vielä sukunsa maatilaa jossain maansa keskiosissa. Haave oli yhtä aikaa surullinen isänsä kuolemasta ja iloinen tavatessaan ensimmäistä kertaa Railiinan. Vanha kotitalo ja paikalle vaivautuneet sukulaiset herättivät Haaveessa muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta, tunteet kävivät sekavina ja väliin voimakkainakin. Railiina antoi Haaveelle aikaa ja tilaa asennoitua uuteen tilanteeseen. Hän tutustui Beniin, joka oli komea ja ystävällinen, parrakas mies sekä pariskunnan lapsiin. Hazel oli jo kymmenvuotias ja Matthew täyttäisi pian kahdeksan. Lapset katselivat kaikkea ihmetellen ja koettivat hekin sopeutua uuteen maahan ja sukulaisiin, joita eivät koskaan olleet tavanneet sekä kieleen, joka vaikutti heistä kovin vieraalta.
Pari päivää lapsuudenkodissaan viivyttyään Haave palasi perheineen takaisin Zimbabween. Hän antoi Railiinalle luvan asua talossa ja pitää siitä huolta. Koti olikin säilynyt siistissä kunnossa, vaikka Haave tiesi isänsä keskittyvän mieluummin omiin puuhiinsa kuin talon hoitoon.
Haaveen poistuttua Railiina jäi yksin miehensä taloon. Hän oli jo yli viidenkymmenen. Työpaikka hänellä oli edelleen sama ja vaikka elämä ilman Enskaa sujuikin varsin helposti, kaipasi Railiina silti miestään.
Eräänä helluntaina työtoverit kaappasivat Railiinan mukaansa baariin ja siellä hän tutustui Seukkaan, josta tuli hänen uusi miehensä. Seukka oli jossain määrin samantyyppinen kuin Enska, varsinkin suunsoitto sujui. Seukka ei kumminkaan laulanut, hän retosteli muuten vain. Eikä Seukan kanssa tullut puhekaan siitä, että olisi nukuttu eri vuoteissa, ei sinne päinkään. Seukka oli näet melkoinen panomies. Alkuun Railiina otti sen imartelevana suosionosoituksena, mutta ennen pitkää hän oli helisemässä. Seukka tyrkytti itseään kovasti ja usein. Joinakin öinä Railiina oikein rukoili pelastusta. Ja sellainen tuli.
Seukka ja Railiina asuivat siis Enskan talossa ja ennen pitkään Seukka kiinnostui Enskan musiikkiharrastuksesta. Kävi niin, että Railiina esitti Seukan pyynnöstä vanhoja videoita, joita Enskan kanssa oli syntynyt. Eräällä videolla sitten Enska esitti laulujaan – ja Seukka innostui! Hän ei ollut uskoa, että laulaja olisi Railiinan entinen mies. Ääni kuulosti aivan selvästi Aarvo Töyrilältä, legendaarisen Hampparit-yhtyeen solistilta. Railiina ei ollut moisesta kuullutkaan, hänestä Enskan laulu toi mieleen uskovaisten tilaisuudet, joissa joku totuuden pasuuna paahtaa nenä notkuen pelastussanomaa. Tätä Railiina ei tietenkään sanonut ääneen, kuten ei yleensä mitään muutakaan paheksuttavaa. Seukka selitti, että kyseinen yhtye oli ollut erittäin suosittu ennen sotia ja sen jälkeenkin Töyrilä oli tehnyt huomattavan uran solistina.
Railiina totesi, että niitä vanhoja iskelmiä aika harvoin kuulee. Seukka myönsi, että vanhojen savikiekkojen soittaminen radiossa ei ollut kovassa kurssissa. Sitten Seukka halusi tietää, miten paljon näitä lauluja Enska oli tallentanut. Railiina antoi Seukalle luvan tutustua aineistoon, vaikkakin se kuului nyt Enskan tyttärelle Haaveelle, joka asui Zimbabwessa perheineen. Seukka hämmästeli sitä Zimbabwea, mutta nyökkäili kuuliaisesti. Parissa päivässä Seukka oli kuunnellut kaikki Enskan tallenteet. Enska oli tehnyt työnsä ammattimaisesti. Kaikista tallenteista oli olemassa versiot karaoketaustoilla ja ilman taustoja. Enskan ääni soi lähes täsmälleen kuin Töyrilän kuulu tenori, mutta millaisella kirkkaudella. Takkahuoneen äänitysstudion akustiikka oli ensiluokkainen.
Seukka tajusi istuvansa rahakasan päällä. Hänen piti vain suostutella Railiina ja Haave myöntämään hänelle lupa myydä Enskan tallenteita eteenpäin. Kaikkia ei pitäisi julkaista kerralla, pitäisi löytää taitava orkesteri, joka soittaisi ensiluokan taustat ja jakeluyhtiö, jolta voisi lypsää sopivasti voittoa. Mutta ostettaisiinko levyjä enää vai kannattaisiko tehdä sopimus jonkin suoratoistopalvelun kanssa? Seukalla oli vielä paljon selviteltävää.
Melko nopeasti Seukka sai huomata, ettei Haave ollut ihan yhtä helposti johdateltavissa kuin Railiina. Skype-puhelun aikana Haave huomasi Seukan peittelevän jotain. Kun luottamus oli mennyttä, ei sitä noin vain saisi takaisin. Haave ilmoitti haluavansa säilyttää itsellään oikeudet isänsä lauluesityksiin. Mitä enemmän Seukka koetti häntä suostutella, sitä vahvemmin Haave piti kiinni oikeuksistaan. Viimeistään Seukan peitellyt uhkailut saivat Haaveen lopullisen lujaksi kannassaan.
Seukka oli pettynyt menetettyään lupaavan tilaisuutensa. Haave otti yhteyttä miehensä tuttavaan, jolla oli jonkinlaisia, joskin vanhoja suhteita kansainväliseen musiikkibisnekseen. Ben alkoi hoitaa asiaa Zimbabwesta käsin ja ennen pitkää kansainvälinen musiikin jakeluyhtiö otti yhteyttä Seukkaan ja Railiinaan. Edustaja vieraili takkahuoneen äänitysstudiolla ja totesi materiaalin kiinnostavaksi. Seukka valikoi tietyt näytteet Enskan lauluista ja jonkin ajan kuluttua Seukka ja Railiina saivat Haaveelta skype-puhelun, jossa hän kertoi suomalaisen nuoren polven jazz-kokoonpanon kiinnostuneen Enskan lauluista. He halusivat tehdä niistä muutamia tallenteita, joitten perusteella päätettäisiin mahdollisesta levytyssopimuksesta.
Asiain saamaan käänteeseen aluksi pettynyt Seukka päätti alistua tilanteeseen. Sitä paitsi Haave oli luvannut Railiinallekin osuuden isänsä laulujen tuotoista – mikäli sellaisia tulisi. Ja niitähän tuli. Suomi hullaantui tästä Takkahuoneen Töyrilästä, kuten Enskaa kutsuttiin. Uudet jazz-sovitukset menivät mainiosti kaupaksi ja herättivät myös jonkinmoista kansainvälistä kiinnostusta osaksi solistiin liittyvän tarinan ansiosta. Rahaa ei tullut ovista ja ikkunoista, mutta ovet ja ikkunat Enskan taloon saatiin kyllä uusittua, samoin katto ja salaojitus. Putkiremontin Railiina teetti omista rahoistaan, Haave maksoi saunaosaston saneerauksen. Keittiön perusparannus jäi vielä odottamaan aikoja tulevia. Toimittajia vieraili tutustumassa Enskan äänitysstudioon, joka säilytettiin entisellään.
Vähän kerrassaan Seukkakin leppyi. Elämä vaikutti loksahtaneen sopuisiin uomiin eivätkä taloushuoletkaan painaneet. Seukka hankki itselleen käytetyn maasturin ja alkoi rampata pilkkikilpailuissa ympäri Suomea. Joskus tuli menestystä, joskus ei niinkään.
Yleensä Seukka soitti Railiinalle, jos jotakin viivystystä pilkkireissuilla sattui. Tällä kertaa soi ovikello. Ovella oli kaksi poliisia, jotka kertoivat Seukan joutuneen hirvikolariin kotimatkallaan. Railiina jäi leskeksi toista kertaa.
Haave saapui Seukan hautajaisiin lastensa kanssa. Ben jäi hoitamaan tilaa, jossa hän oli alkanut kasvattaa viiniä. Haave kertoi, ettei valkoisen osa ollut helppo Zimbabwessa, vaikka kaikkein pahimmat vihamielisyydet olivatkin jo takanapäin. Pariskunta oli jopa ajatellut maatilan myyntiä ja muuttoa Suomeen. Lapsetkin osasivat jo jonkin verran suomea. Kun Haave huomasi Railiinan miettivän tulevaisuuttaan, Haave sanoi haluavansa Railiinan jäävän asumaan heidän kanssaan mikäli muutto joskus toteutuisi. Railiina tunsi helpotusta ja onnea, sillä hän piti Haaveesta ja hänen lapsensa olivat juuri sitä, mistä hänen ikäisensä nainen unelmoi. Jo kauan Railiina oli toivonut lapsenlapsia, joita hän ei itse voinut saada. Niinpä Haaveen lapset täyttivät tämän kaipuun hänen sisimmässään. Ja kun lapset olivat vielä niin hyvin kasvatettuja ja viehättävän kiinnostuneita Railiinasta ja Suomesta, eivät asiat voineet tässä suhteessa juuri paremmin olla.
Sen sijaan Railiinaa huolettivat muut seikat. Eräänä iltana kun lapset puhuivat skype-puhelua isänsä kanssa, meni Railiina saunaan Haaveen kanssa. Kotisaunan lauteilla Haave avasi perheensä tilannetta Railiinalle. Benin sukutila oli jo saanut kärsiä uusien vallanpitäjien leikkauksista, joilla tilan maita oli otettu alueen alkuperäisen, mustan väestön haltuun. Vaikka Ben hoiti tilaansa ahkeralla huolenpidolla, eli koko perhe jatkuvan ulkoapäin heihin kohdistuvan paineen alaisena. Musta väestö koki edelleen valkoiset maanomistajat epäoikeudenmukaisen perinteen jatkajina. Heidän viiniviljelmänsä oli jo herättänyt närää lähiseudulla – tai oikeammin sitä mieluiltiin saada pois Benin omistuksesta.
Vaikka viranomaiset toimivatkin periaatteessa laillisuuden puolustajina, eli alueella sellaisia piirejä, jotka hamusivat itselleen kaikkea mahdollista. Valkoisten omaisuuden turvaajiksi eivät monet uskaltautuneet. Haave ja Ben olivat huomanneet, että suomalainen vaimo kyllä jätettiin rauhaan, häntä ei koettu riistäjien jälkeläisenä. Mutta Benin ja Haaveen lapset saattaisivat joutua vaaraan. Railiinan sydäntä kouristi, kun hän ajatteli, että Hazel ja Matthew voisivat ajautua vaikeuksiin pelkän ihonvärinsä takia. Hän vakuutti Haaveelle, että he tietenkin voisivat jäädä asumaan tähän omaan taloonsa ja Ben olisi myös tervetullut. Haave puolestaan lupasi Railiinalle, että hän voisi edelleen jäädä asumaan taloon. Haaveen mielestä hänellä olisi lasten turvallisuuden tunnetta vahvistava vaikutus.
Pari päivää asiaa pohdittuaan Railiina oli valmis tekemään Haaveelle rohkean ja yllättävän ehdotuksen. Hän halusi lähteä Zimbabween auttamaan Beniä! Haave ei ymmärtänyt lainkaan mitä aran tuntuinen ja hiljainen Railiina voisi tehdä Benin hyväksi. Hän arveli, ettei Railiina käsittänyt millaisten voimien kanssa Ben ja Haave joutuivat tekemisiin jatkuvasti kotiseuduillaan. Tällä kertaa Railiina vaikutti kuitenkin yllättävän vakuuttuneelta siitä, että hän todella voisi hoitaa asian parhain päin. Muutamia päiviä asiaa sulateltuaan ja Benin kanssa skypessä neuvoteltuaan Haave suostui Railiinan ehdotukseen – kuitenkin sillä ehdolla, että Railiina palaisi kotiin heti kun tuntisi olonsa turvattomaksi.
Zimbabwessa oli meneillään kesä. Se tarkoitti vuoroin sadetta vuoroin hellekelejä. Ben otti Railiinan vastaan hieman arvaillen mitä lasten uudella mummilla mahtoi olla mielessä. Railiinan tarjous avusta tuntui Benistä lähinnä rasittavalta. Toisaalta hänestä oli mukava saada seuraa. Benin omat vanhemmat olivat jo parikymmentä vuotta aikaisemmin muuttaneet Englantiin, jossa Benin isä oli kuollut. Äiti vietti Birminghamissä eläkeläisen turvallista eloa. Benin veli ja sisar eivät enää halunneet olla farmin kanssa tekemisissä, heillä oli oma elämänsä, sisar asui Keniassa meren rannalla ja veli työskenteli insinöörinä tuttavansa johtamalla kaivoksella. Yksin sukutilalle jäänyt Ben oli aina tiennyt joutuvansa joskus sen tilanteen eteen, jolloin hänen on jätettävä tilansa ja menneisyytensä Afrikassa. Ben kaipasi perhettään, mutta hän ymmärsi tilanteen kärjistyneen siihen pisteeseen, että muutto olisi pian ainoa mahdollisuus.
Kun Railiina oli pari päivää perehtynyt tilan toimintaan, hänestä alkoi olla Benille enemmän hyötyä kuin hän oli osannut odottaa. Suomalainen Railiina kykeni nopeasti muodostamaan toimivan suhteen paikalliseen väestöön. Luontainen nöyrä asenne herätti paikallisissa luottamusta ja toisaalta se, että Railiina oli valmis tekemään työtä tilalla kuten toisetkin vahvisti myönteistä asennetta häntä kohtaan. Railiinaa eivät rasittaneet mustan väestön muistot siirtomaa-ajoilta, hänet hyväksyttiin lähes vertaisena muitten joukkoon.
Kun pari viikkoa oli kulunut, ehdotti Railiina Benille, että he järjestäisivät juhlat naapureilleen. Ben voisi samalla kutsua mukaan sen miehen, joka tavoitteli hänen tiluksiaan. Ben vastusti ajatusta, eikä ymmärtänyt miten sellainen voisi palvella hänen etujaan. Railiina kuitenkin vaati sinnikkäästi mutta rauhallisesti, että myös kyseinen mies kutsuttaisiin ja lopulta Ben suostui.
Juhlat kestivät iltamyöhään. Päivällä oli satanut rankasti ja tie tilalle oli liejuinen ja hankala ajaa. Useimmat naapurit saapuivatkin kävellen. Sen sijaan Rufaro, mies joka oli esittänyt Benille suorasukaisen ostotarjouksen hänen tilastaan, ajoi paikalle omalla maasturillaan. Perinteisen vieraanvaraisuuden merkeissä isäntäväki söi, joi ja rupatteli hänen kanssaan. Jossain vaiheessa Rufaro veti Benin sivummalle kyselläkseen oliko Ben ajatellut hänen tarjoustaan. Ben vastasi haluavansa huomattavasti suuremman summan, nyt kun viininviljelykin vaikutti lähteneen käyntiin lupaavasti, jolloin Rufaro huomautti, että viini on herkkä kasvi, jonka kanssa olisi pidettävä varansa.
”Viini on viisasten juoma!” sanoi Railiina, joka liittyi keskusteluun tuoden molemmille herroille mukilliset tummaa viinijuomaa. Molemmat ottivat maljan vastaan ja joivat. Rufaro vaikutti pitävän Railiinasta. Lähtiessään mies halasi Railiinaa ja suuteli häntä kämmenselälle.
Yöllä satoi taas vettä ja tie meni yhä vain kehnompaan kuntoon. Aamulla sään seljettyä Ben päätti käväistä lyhyellä kierroksella tutkimassa tiluksiaan. Häntä huolestutti Rufaron tekemä selkeä uhkaus.
Railiina odotti paistamiensa lettujen kanssa Beniä palaavaksi. Ben pysyi kuitenkin poissa yllättävän pitkään eikä hän vastannut puhelimeensa. Lopulta Railiina päätti lähteä etsiskelemään vävypuoltaan. Hän lähti päätä pahkaa painelemaan viiniviljelmille Haaveen saappaat jalassaan. Railiina ei kohdannut lintujen äänien lisäksi muuta elonmerkkiä kuin yllättäen muutaman sadan metrin päässä viininpensastosta seisahtuneen yksinäisen elefantin. Se tuijotti Railiinaa hetken aikaa suoraan päin ja kääntyi sitten sivuun päästäen hiljaisen huokauksen. Siinä vaiheessa Railiina huomasi edessään luikertelevan käärmeen ja pakeni päätä pahkaa siihen suuntaan missä arveli tilan päärakennuksen sijaitsevan.
Kun Railiina oli huohottaen etsinyt jonkin aikaa tietä takaisin talolle, hän melkein törmäsi autoon, joka oli luisunut tien sivuun. Se oli Rufaron maasturi. Railiina huomasi tuulilasin särkyneen ja hänestä vaikutti kuin siinä olisi ollut verijälki. Tämä ei rauhoittanut häntä lainkaan ja itkun partaalla hän koetti miettiä miten selviäisi täältä ihmisten ilmoille.
Äkkiä pensastosta kuului käskevä miehen ääni. Mies osoittautui mustaksi poliisiksi, joka varoitti Railiinaa koskemasta autoon. Hän kysyi kuka valkoinen nainen oli ja mitä hän täältä haki. Ennen kaikkea mies ihmetteli oliko Railiina tosiaankin lähtenyt kuljeskelemaan ilman mitään turvaa. Mies tarkoitti sillä asetta tai edes pitkää keppiä. Kun Railiina oli rauhoittunut poliisimies selitti, että Rufaro oli yöllä ajanut ulos tieltä ja loukannut päätään. Hän ei ollut kuitenkaan hengenvaarassa. Poliisipäällikkö halusi joka tapauksessa selvittää tapauksen, sillä Rufaro oli esittänyt syytöksiä likaisesta pelistä häntä vastaan. Poliisimies kertoi Railiinaa lohduttaakseen, että ennemminkin olisi ollut syytä epäillä Rufaroa itseään yhdestä jos toisestakin pelistä, sillä Rufaro tunnettin seutukunnalla kovana liikemiehenä.
Ben oli otettu varmuuden vuoksi poliisin kuultavaksi, kun hänet oli aamulla viljelmiltään tavoitettu. Poliisimies uskoi, ettei Beniä tultaisi syyttämään mistään, mutta joskus oli syytä varautua maksamaan jotain, jotta haltuunotettu henkilö päästettäisiin lähtemään. Hän lisäsi vielä omana näkemyksenään, että Benin olisi syytä suostua myymään tila Rufarolle. Hän oli nähnyt jo muutaman vastaavanlaisen tapauksen, joista oli koitunut ikävyyksiä.
Tunnin kuluttua paikalle saapui poliisin maasturi, jonka kyydissä istui Ben. Hänet päästettiin vapaalle jalalle. Rufaroa epäiltiin ajoneuvon kuljettamisesta päihtyneenä. Poliisi oli tullut siihen tulokseen, ettei tapaukseen liittynyt mitään hämärää. Poliisit kyyditsivät Railiinan ja Benin takaisin talolle ja lähtivät sitten hinaamaan Rufaron maasturia liejuista tietä pitkin kaupunkiin.
Railiina oli järkyttynyt lopun päivää. Hän ei uskonut tällaista enää tapahtuvan missään. Hän kertoi Benille kohtaamisestaan norsun ja käärmeen kanssa. Jostain syystä Ben muuttui siitä kovin mietteliääksi. Ikään kuin norsu ja käärme olisivat merkinneet hänelle jotain. Iltapäivällä, kun Railiina nukkui päiväunosilla, Ben soitti skype-puhelun Haaveelle ja he kävivät vakavan keskustelun tulevaisuudestaan.
Osoittautui että Benin oli melkoisen vaikea saada lupaa muuttaa Suomeen pysyvästi. Lapset saivat Suomen kansalaisuuden äitinsä kautta, mutta Benin osalta tilanne oli mutkikkaampi. Lopulta asia kuitenkin järjestyi ja huhtikuussa kaikki jo asuivat yhdessä Haaveen lapsuudenkodissa. Hazel ja Matthew aloittivat koulun Suomessa ja oppivat suomea joka päivä lisää. Afrikkalaistaustainen perhe otettiin paikkakunnalla hyvin vastaan.
Ben ikävöi pitkään viiniviljelmäänsä ja kotitilaansa. Vaikka asiat olivat lopulta sujuneetkin varsin kohtuullisesti, oli hänen silti hankala luovuttaa tilansa vieraisiin käsiin. Tosin Rufaron tarjous oli noussut enemmän kuin hän oli uskaltanut odottaa ja hän oli saanut mukaansa niin paljon muistoja kodistaan, että perhe oli vaikeuksissa, kun piti miettiä mihin kaikki tavarat sijoitettaisiin. Kesällä Ben rakensi pihalle pienen mökin, johon tehtiin eräänlainen museo. Aluksi Ben viihtyi siellä paremmin kuin saunassa, mutta vähitellen Suomen ilmasto opetti hänelle mikä on ihmiselle hyvä.
Railiinan sydän ei enää pamppaillut niin kiihkeästi, kun hän muisteli kohtaamistaan norsun ja käärmeen kanssa. Ennen pitkää hän nautti siitä, miten hänen perheensä puhui välillä englantia, välillä shonaa, välillä suomea. Ja ajan kanssa hän oppi kuuntelemaan jopa miehensä Enskan ikivihreitä sävelmiä jazzahtavasti säestettyinä.
