Katoavat kuoriaiset

[Daison]

Tapasin kauppahallin kahvilassa erikoisen miehen. Hänellä oli yllään musta pomppa, jonka pitkät viilekkeet tekivät vaatteesta kaapumaisen. Mies ilmestyi eteeni kahvitarjottimensa kanssa ja kysyi voisiko istuutua saman pöydän ääreen kanssani. Kahvila oli melkoisen täynnä väkeä, enkä uskoakseni olisi muutoinkaan kieltäytynyt, niin harvinaista oli, että joku kelpuutti minut seurakseen.

Siinä me sitten istuimme. Mies ryysti kahviaan syvään kumartuen. Otti melko pitkiä siemauksia heti alkuun, kuin olisi kärsinyt janosta tai tarvinnut lämmintä juomaa ja äkkiä. Yllätyin kun hän alkoi puhua minulle. Parta väpättäen mies kertoi olevansa lyhyellä kaupunkireissulla asioitaan hoitamassa. Hänen asuinpaikkansa kuului olevan maalla. Asui siellä lähes olemattomalla vuokralla erään vanhan naisen taloon väsätyssä pienessä poikamiesboksissa.

Mies kertoi olevansa luonnontutkija. Hänestä oli tullut sellainen maalla asuessaan. Huomautin, että aika kätevä työ, kun asuu maalla. Mies kuitenkin kiisti tekevänsä sitä työkseen. Ennemminkin kyseessä oli intohimo, palava sitoutuneisuus kuoriaisten elämään ja sen tutkimiseen.

Vaikka kuoriaiset eivät innostaneetkaan minua aiheena eikä juuri muutenkaan, huomautin ihan kohteliaisuudesta, että talvi onkin kuoriaistutkijalle sopiva aika käydä vaikka kaupunkireissulla. Kun mies katsoi minua ymmällään, selitin, että kuoriaisethan ovat paraikaa talviunilla vai missä pirussa lienevätkään. Kun näet luonnossa on pakkasella aika kelju tehdä mitä nyt kuoriaiset sitten tekevät.

Ahaa, sanoi kuoriaistutkija ja haukkasi pullaa. Mussutettuaan suunsa tyhjäksi ja hörpättyään päälle kahvia hän asettui osin vastustamaan näkemystäni. Kuoriaistutkijan mielestä tehometsätalouden myötä kuoriaiset olivat näet katoamassa metsistä ja niinpä kuoriaistutkimuksen painopistealue oli siirtymässä ihmisten asumuksissa eläviin yhteiskuntakuoriaisiin. Ja ne taas elelivät täyttä päätä vuodenajasta riippumatta.

Minulle tuli siitä lapsuus mieleen ja muistelin ääneen miten sitä poikasena tuli tapettua lutikoita, joita eli kokonaisia puna-armeijoita pinkopahviseinien ja tapettien alla. Kuvailin kaiketi perin elävästi miten hankalia tapettavia lutikat olivat. Piti näet painaista kynnenselällä kuoriaista siipipanssarista, jos meinasi saada kitiinikuoren murskattua ja elukan tapettua. Huomasin miten kuoriaistutkija painautui äkisti pöytää vasten kuin selästä työnnettynä. En ollut tajunnut miten rakkaita kuoriaiset hänelle olivat. Teki mieli pyytää anteeksi, mutta en sentään kehdannut.

Tutkija siemaisi kahvinsa loppuun ja alkoi tehdä lähtöä. Minulle tuli paha mieli. Kysyin kohteliaisuuttani oliko hänellä suurikin kuoriaiskokoelma.

– Olen tutkija – en keräilijä, mies vastasi ylpeänä ja kohottautui seisomaan. Monista kuoriaisista on kehittynyt kulttuurilajeja, hän jatkoi, ihmisten seurassa viihtyviä ja ihmisten asunnoista hyötyjiä. Kuoriaiset ovat opettaneet minulle paljon, ne eivät vaadi liikoja ja pysyvät uskollisena elinpiirilleen.

Nyökkäsin hänelle. Hän kumarsi kevyesti ja sitten poistui kahvilasta. Ajattelin lapsuuteni kotitaloa, miten se purettiin korjauskelvottomana: tupajumien, raatokuoriaisten ja lutikoitten elinpiiri, jossa ne eivät paljoa vaatineet, vain lämpöä sekä sopivan määrän verta elääkseen ja lisääntyäkseen.

Puretun talon tilalle rakennettiin kerrostalo. Ainakin viisikerroksinen. Katutasoon tuli liiketiloja: kampaamoja, kiinteistönvälitystä ja hautaustoimistoja. Asuinhuoneistoissa ihmiset istuivat televisioitten ja tietokoneitten edessä kuin elävät ruumiit. Muodonmuutos oli tapahtunut. Entiset lutikanliiskaajat olivat itse sulkeutuneet kitiinikuorensa alle ja kun heistä aika jättäisi, eivät naapurit lähtisi edes iltapäiväajelulle siitä riemusta.